Paul Theroux – Joulukortti

Kirjaston joulukirjanäyttelystä käsiini osui Paul Therouxin kirja Joulukortti. En tuntenut kirjaa saati kirjailijaakaan etukäteen, mutta toden totta aion etsiä käsiini myös muuta Therouxin tuotantoa. Ei olekaan taas vähään aikaan käynyt niin, että kirjan ei millään haluaisi loppuvan vaan viimeisiä sivuja viivyttelee ja viivyttelee. Vaikka mieli tekisi lukea ja saada tietää mitä vielä tapahtuu. Tämä oli juuri sellainen kirja.

Kirja on tosi lyhyt. Minäkin luin sen parissa päivässä, vaikka oma lukuaika onkin melkoisen kortilla tällä haavaa, mutta jos aikaa olisi, niin tämänhän tempaisisi yhdessä illassa. Jätin kirjan lojumaan pöydälle, josko mieskin siihen tarttuisi. Katsotaan kuinka käy.

Mutta mistä kirja kertoo? Perheestä, joulukortista, vanhasta papasta, lumimyrskystä, taloista, tulesta… kaikesta tästä, mutta muuten kirjan juonta tai edes aihetta on vähän hankala edes kuvata. Se oli jotenkin NIIN hienosti kirjoitettu ja jopa taianomainen, että kaikki sanat tai kuvaukset tuntuvat latteilta. Pitää siis lukea itse. Olkaa hyvät!

 

 

Joulu kirjoissa ja kansissa

Vaikka elämä onkin tämän joulun alla melkoisen kiireistä pienen vauvamme vuoksi, ja olen valmistellut joulua tavallistakin vähemmän, niin joulukirjojen nautiskelusta en ole kuitenkaan kokonaan luopunut. Olen selaillut niitä, tunnelmoinut ja painanut asioita mieleen myöhempää ja ehkä kiireettömämpää aikaa silmällä pitäen ja joitain ohjeita myös kirjoittanut ylös. Bonnierin kustantamasta Suuresta joulukirjasta (parhaat jouluideat 2013) aion ainakin kokeilla Kaneli-porkkanajäätelöä. Sen tekeminen näyttää ainakin melko helpolta, mutta nähtäväksi jää, uppoaako herkku myös poikaseemme. Ehkä jätän etukäteen mainitsematta ainakin tuon porkkanan. Poikasemme kun on melkoisen ennakkoluuloinen ruokien suhteen. Tein jokin aika sitten taas kasvissosekeittoa, joka on yksi koko perheen suosikkiruoka, mutta tällä kertaa sujautin siihen vähän oudompaa maustetta. Odotin jännittyneenä mitä perhe sanoisi ja kun isi ja poikanen yhteen ääneen lausuivat sanat ”äiti on onnistunut”, niin uskalsin paljastaa ripotelleeni sopan sekaan tällä kertaa pikkuriikkisen merilevärouhetta. Poikanen totesi: ”Apua, mä maistoin sitä kuitenkin”, mutta näytti olevan jopa salaa vähän tyytyväinen. Suuressa joulukirjassa on helppoja ja kivoja ideoita niin askarteluun, koristeluun kuin ruoan ja herkkujenkin tekemiseen. Ohjeita ja ideoita on sopivasti moneen eri makuun ja tyyliin, joskin minua ilahdutti erityisesti luonnonläheiset jutut. Pitäisi vaan enemmän muistaa keräillä sopivia materiaaleja metsästä ja pihasta jo syksyllä. Toisaalta nytkin niitä vielä löytäisi kun maassa ei ole taas juuri tietoakaan lumesta. Tekemästämme lumiukostakin vain pieni nökönen jäljellä ja porkkana, joka ei ole kelvannut edes pihassamme juokseville jäniksille.

Varsin erilainen joulukirja on Sanna Hytin toimittama ja Minna Immosen herkästi kuvittama kirja Lumi hiljaa leijailee, sanoja jouluisiin hetkiin. Sieltä löytyy niin tuttuja kuin vähän tuntemattomampiakin jouluisia runoja, lauluja ja tarinoita.

Kirjassa on monia kauniita juttuja, mutta yksi omista suosikeistani on Hannele Huovin runo Aamulaulu ennen joulua:

”Tunturi tähyää järven jäätä, pakkasen parta hilisee,

salaisessa hämärässä tonttujen kellot kilisee.

Pikkuinen kelkka, pikkuinen käärö,

käärössä pikkuinen uni; vielä voi painaa silmänsä kiinni,

vielä on sinistä lumi.”

Tiina Laukkasen ja Katja Ravin kirja Tervetuloa joulu esittelee kolme joulukotia, joita katsellessa voi vain huokailla kuinka ihania sisustusideoita niissä on ja tunnelmaa luodaan monin eri tavoin. Kirjaan on ripoteltu myös sopivasti ruoka- ja juomaohjeita, joista ehdottomasti ainakin muutamaa aion kokeilla.

Karin Lindroosin ja Kajsa Wikmanin kirja Jouluiloa kierrätysmateriaaleista on erinomainen osoitus siitä, mitä kaikkea vanhasta, jo kertaalleen palvelleesta materiaalista voi vielä tehdä kunhan vain käyttää luovuutta ja osaa katsoa esineitä uusin silmin. Tykkään itse käydä kirpputoreilla, mutta näin luova en kyllä vielä osaa niissäkään olla. Pitäisi osata nähdä esineet ja kankaat uusin silmin ja jo valmiina uusina tuotteina, niin uskaltaisi enemmän ostella kaikenlaista. Kun pelkona on se, että tavarat tai kankaat jäävät vain kaappeihin lojumaan, olen usein jättänyt jotain suosiolla ostamatta. Joku muu kyllä olisi taikonut materiaaleista vaikka mitä. Tästä kirjasta sain kuitenkin niin voimakkaan inspiraation, että teimme vauvelillemme oman tonttulakin vanhasta yöpaidasta (punavalkopilkullinen, ks. kuva) yhteistuumin poikasen kanssa. Minä ohjasin ja poikanen painoi ompelukoneen poljinta. Hieno tuli ja käytettiinkin sitä heti yksissä pikkujouluissa. Ja kun yöpaitaa jäi vielä jäljelle, niin saipa poikanen myös itselleen samanlaisen.

Tässä vielä tarkempia tietoja täksi jouluksi lainaamistani kirjoista:

Ravnholt, Charlotte (toim.): Suuri Joulukirja: parhaat jouluideat 2013. 2013

Hytti, Sanna (toim.) ja Immonen, Minna (kuv.): Lumi hiljaa leijailee: sanoja jouluisiin hetkiin. 2012

Laukkanen, Tiina ja Ravi, Katja: Tervetuloa joulu:  kolme tunnelmallista joulukotia. 2012

Lindroos, Karin ja Wikman, Kajsa: Jouluiloa kierrätysmateriaaleista. 2013

 

 

Loput luukut, 22., 23. ja 24. luukku

Loput luukut tulevat tässä. Yhteen niputettuna. Niin paljon touhua on riittänyt joulunaluspäivinä, että on ollut täysi mahdottomuus kirjata mitään ylös. Aika tyytyväinen pitää kuitenkin itseensä olla - melkein joka päivä pysyin aikataulussa näiden joulukuun kirjoitusten suhteen. Nyt palaan takaisin normaaliin päiväjärjestykseen ja tekstejä tulee yksi tai kaksi viikossa... miten nyt sattuu ehtimään ja mitä kaikkea luetaankin!

Tässä viime päivien luetut kirjat:

Mummolamatkalle mukaan otettiin sekä Eve Tharletin Leon joulu että Vicki Wongin ja Michael C. Murphyn (Meomi) Oktonautit ja suuri aaveriutta. Oktonautit on yksi poikasen lemppariohjelma tv:ssä ja olikin iloinen yllätys että sellainen löytyi kirjana myös kirjastosta jokin aika sitten. Leon joulu on jollain tavalla kantaaottava kirja tai ainakin minä sen sellaisena näin. Jossain mielessä synkkä ja hyvin tähänkin aikaan sopiva, vaikka kirja on ilmestynyt jo vuonna 1990. Kirjassa joulupukin apulainen Leo rakentelee lapsille leluja ja tavaroita joululahjoiksi ja vaikka koskaan aiemmin ei olekaan käynyt niin, että Leo olisi töidensä kanssa myöhässä, niin tällä kertaa niin tapahtuu. Leo on väsynyt, masentunut ja turhautunut jopa niin paljon, että tarvittavien materiaalien loppuessa, hän käy läheisessä kaupungissa varastamassa viiksikarvoja ja partakarvoja kaupungin asukkailta. Tarkoitus on toki hyvä, mutta keinot väärät. Tämän kohdan perusteella odotinkin kirjassa tulevan vielä jotain kauheampaa, mutta onneksi loppu on kuitenkin jotakuinkin onnellinen. Leo pääsee vihdoin joulun jälkeen nukkumaan ja keräämään voimia seuraavaan vuoteen. Tätä kirjaa voisin suositella ainakin kaikille sellaisille, joiden on töissään vaikea sanoa EI, ja jotka meinaavat väsähtää töiden paljouteen. Toivottavasti Leollekin palkataan reipas apulainen seuraavaksi vuodeksi, jotta samanlainen uupumus ei pääse häntä enää seuraavana vuonna yllättämään.

Oktonautit ja suuri aaveriutta -kirja on taattua oktonauttikamaa heille, ketkä ovat tv:stä niitä katselleet ja kaavakin on ihan sama kuin tv:ssä. Oktonautit kohtaavat jonkin ongelman, jonka he ratkaisevat ja kaikki päättyy hyvin ja onnellisesti. Kuvitus kirjassa on myös hienon värikäs ja raikas ja vaikka kirja nyt ei mitenkään erityisesti lastenkirjallisuuskenttää mullistakaan, on se varsin mukava ajanviete- ja iltasatukirja viisivuotiaalle. Toisaalta Oktonautit ovat myös opettavaisia. Minä ja poikanen olemme oppineet sieltä ainakin sen, että maailman suurin kala on Valashai ja se on bussin kokoinen. Ei ihan vähäpätöinen tieto tuokaan!

Amy Krouse Rosenthalin kirjoittama ja Jen Coracen kuvittama Hemmo Herne oli hauska. Vaikka tarina on lyhyt ja kuvat yksinkertaisia, niin kirja oli ihana niin äidin kuin pojankin mielestä. Luettiin se samana päivänä kahteen kertaan. Pojan toiveesta. Meidän perheeseen kirja sopi kuin tilauksesta, koska viime aikoina poikasella on ollut syömisen kanssa vähän ongelmia samaan tapaan kuin Hemmolla. Ja kirjassa juttu on käännetty hauskasti päälaelleen. Hemmo ei halua syödä ruokaansa eli karkkeja, mutta ellei syö, ei voi saada jälkiruokaakaan. Ja mitäs tuo jälkiruoka sitten onkaan...

Sally Grindleyn ja Jo Brownin Nalle-etsivät -sarja ei ole ollut meille tuttu aiemmin, mutta nyt luettiin siitä kirja Kummitusjuna. Hauskaa, että "dekkareita" on myös kuvakirjoina ja vaikka tarinassa nyt ei huimia juonenkäänteitä ehdi ollakaan, niin mukava tuttavuus kuitenkin. Meillä on kirjastosta lainattuna myös toinen osa tähän. Varmaan luetaan pikapuoliin sekin.

Peppi Pitkätossu -kirja saatiin myös loppuun. Olen iloisesti yllättynyt, että poikasen mielenkiinto jaksaa pysyä vireillä, vaikka luetaan jo melko pitkiäkin kirjoja ja lukeminen kestää useita päiviä (ehkä jopa viikkoja välillä...). Se monipuolistaa paljon kirjavalikoimaa ja kuvakirjojen lisäksi yleensä nykyisin lainaankin vähintään yhden pidemmän kirjan. Viime aikoina ne ovat olleet Risto Räppääjiä, Heinähattuja ja Vilttitossuja sekä nyt ihan viimeisimpänä näitä Peppi Pitkätossuja. Pikapuoliin täytyy tarjota poikaselle myös Pekka Töpöhäntiä. Niistä tykkäsin pienenä itse kovasti. Taisin lukea niitä kyllä vasta sitten kun itse jo osasin lukea.

Saatettiin me näinä joulunaluspäivinä muutakin lukea, mutta nämä nyt jäivät päällimmäisenä mieleen. Oikein hyvää joulua ihan jokaiselle!

Kahdeskymmenesensimmäinen luukku

Tänään ei paljon olekaan kertomista. Päivässä riitti niin paljon muuta touhua, että lukemaan ei juurikaan ennätetty. Aamusella luettiin pieni pätkä eilen aloittamaamme Koiramäen talvea ja iltasaduksi isi luki vähän matkaa Peppi Pitkätossua. Huomenna matkataan mummolaan, mutta palataan kyllä jo aatoksi takaisin kotiin. Muutama kirja pakataan varmaan mukaankin, vaikka mummolastakin yleensä lukemista löytyy.

Kahdeskymmenes luukku

Tänään käytiin lähikaupungin suuremmassa kirjastossa ja vaikka kotonakin olisi ollut yllin kyllin kirjaston kirjoja, niin mukaan tarttui sieltäkin jotain. Voisin asettaa itselleni kirjastokiellon esimerkiksi joka toiselle viikolle; välillä kun meinaa mopo karata käsistä tuossa kirjojen lainaamisessa. Yksi löytökin tehtiin - Robinin Boom Kah levy osui silmiin uutuushyllyssä ja se teki poikasen ainakin ikionnelliseksi. Kotimatka sujuikin hyvin neliäänisesti levyn nimibiisiä laulaessa.

Iltasaduksi poikanen halusi lukea omasta kirjahyllystä löytyvän Mauri Kunnaksen Koiramäen talvi -kirjan. Hän on toivonut myös joulupukilta jotain Koiramäki-kirjaa. Muutaman päivän päästä sitten nähdään, onko pukki toteuttanut toiveen. Olin vähän pettynyt kun ei heti hyökättykään kirjastojen aarteita lukemaan (ja no joo, Peppi-kirja ja Heinähattu ja Vilttitossukin ovat edelleen kesken), mutta en tokikaan sitä pojalle näyttänyt. Koiramäet ovat ihania kirjoja ja niitä voin kyllä lukea aina uudelleen ja uudelleen. Ääni käheänäkin. Loppuun asti ei tässäkään päästy unen yllättäessä, mutta nyt alkoi loma ja isikin on pari viikkoa kotosalla, niin emmeköhän ennätä lukea kaikki kesken jääneetkin kirjat loppuun...

Yhdeksästoista luukku

Tänään (tai siis eilen...) oli ihan kotipäivä, joten ehdittiin vähän lukea jo päivälläkin. Illalla sitten äidillä ja pikkuisella oli pikkujoulut ja isi ja poikanen lähtivät uimahalliin.

Päivällä luimme Christine Jünglingin kirjoittaman ja Susanne Szesnyn kuvittaman kirjan Pieni Kotka, kertomus oikeasta rohkeudesta. Tarina oli hieno ja opettavainen ja kuvitus kaunis sekä äidin että poikasen mielestä. Poikanen totesikin kuvista, että kuinka joku voi osata piirtää NOIN hienosti. Niimpä. Hyvä kun osaa, niin saamme nauttia tarinoiden lisäksi hienoista kuvituksista. Kirja kertoo kahdesta intiaanipojasta Pienestä Kotkasta ja Nopeasta Ponista, jotka haluaisivat olla ystäviä myös Vahvan Puhvelin ja tämän ystävien kanssa. Vahva Puhveli järjestää kahdelle intiaanilapselle rohkeuskokeen ja jos he sen selvittäisivät, he voisivat olla kaikki ystäviä. Kaksi koetta Pieni Kotka ja Rohkea Poni selvittävät vaikeuksitta. Kolmanteen tehtävään Pieni Kotka käy kysymässä neuvoa heimon poppamieheltä, joka ei tuollaisesta rohkeuskokeesta pidä ollenkaan vaan antaa intiaanilapselle neuvon kuunnella omaa sydäntään ja sanoo, että todellista rohkeutta on uskaltaa olla tekemättä jotain, minkä arvelee ennalta olevan liian vaarallista. Pieni Kotka ottaa neuvosta vaarin ja asiat järjestyvät. Tämän saman neuvon annoin myös pojalleni. Jos joku käskee sinun tehdä jotain, mitä et uskalla tai halua tehdä, niin todellista rohkeutta on olla tekemättä. Kuunnella omaa sydäntään, niin kuin Pieni Kotka. Tällaisia kirjoja oikeasti rakastan. Hienoja tarinoita, joihin opetus on ujutettu kuin vaivihkaa, tuputtamatta.

Illalla ennen unen tuloa ehdimme juuri ja juuri lukea Hannu Mäkelän kirjan Tonttu, joka pelkäsi joulua, loppuun. Hienostihan kirja lopulta päättyi. Rakkautta, iloa ja rauhaa ja kaikilla hyvä tahto - saunatontullakin!

 

Kamera on vihdoin saatu korjaajalta, joten tässä päivän lukemiset myös kuvina...

Kahdeksastoista luukku

"Useimmiten korvatulehduksia sairastavat 1–3-vuotiaat ja yli 90 % niistä ilmenee alle 5-vuotiailla. Korvatulehdus ja flunssa ovat yleisimmät lääkärissäkäynnin syyt pienillä lapsilla." (Terveyskirjasto)

Täällä se nyt kuitenkin on ja ihan tällä äidillä. Ei mitenkään mukava olotila ollenkaan. Onneksi poikanenkin oli isin mukana pikkujoulusaunomassa ja melkoisen väsynyt kotiin tultuaan, joten eipä tarvinnut montaa sivua iltasatua ennen mukkumatin tuloa lukea. Ei siis vieläkään saatu loppuun eilen aloittamaamme kirjaa Tonttu, joka pelkäsi joulua. Paremmalle mielelle tonttu kuitenkin tuli juteltuaan talon lasten kanssa.

Seitsemästoista luukku

Tänään käytiin kirjastossa. Onneksi oltiin saatu jotain vanhoja luettuakin ja osa niistä palautettiin, ettei vaan lainattu taas lisää. Meidän perheessä äiti ja poikanen ovat vähän samanlaisia. Kirjastosta löytyisi aina niin paljon kaikkea kivaa lainattavaa ja välillä ei raaskisi viedä mitään takaisin. Melkein aina meillä onkin maksimimäärä kirjoja lainassa. Pitää kyllä sanoa, että aika harvoin joudutaan silti sakkoja makselemaan eli kyllä ne sitten aina lopulta ajoissa palautetaan. Tai ainakin kutakuinkin.

Iltasatukirjakin löytyi tänään lainatuista eli Hannu Mäkelän jo aika vanha kirja, vuonna 1988 julkaistu Tonttu, joka pelkäsi joulua. Kirja kertoo kotitontusta, joka aina ahdistuu joulun alla, koska hän ei enää osaa valmistaa sellaisia lahjoja, joita lapset toivovat. Kotitonttu kuitenkin paljastuu perheen lapsille. Heille, jotka tänäkin jouluna ovat toivoneet vaikka mitä liikkuvista hevosista jääkiekkomailoihin ja pujottelusuksiin. Jatkosta en sitten vielä tiedäkään, sillä poikanen nukahti ennen kuin oltiin ehditty kirjassa puoleen väliinkään. Huomenna voidaan jatkaa, niin nähdään kuinka kotitontun käy? Pääseekö hän eroon jouluahdistuksestaan vai ahdistuuko entistä enemmän? Kuvituksen kirjaan on tehnyt Camilla Mickwitz, joka onkin tuttu omasta lapsuudestani mm. Emilia-kirjojen kuvittajana.

Kuudestoista luukku

Flunssaa pukkaa. Olin eilen iltasadun jälkeen niin väsyksissä, että siirsin suosiolla joulukalenterini päivityksen tähän aamuun. Hörpin vaan kupillisen teetä ja katselin telkkaria vähän aikaa. Vieläkin on kovasti tukkoinen olo, eikä tilannetta tietysti yhtään paranna se, että pikkuisemme on myös kovasti nuhanenäinen, eikä oikein pysty imemään yöllä tuttia vaan vaatii maitohörppyä vähän väliä.

Mutta niin. Välipalan ja iltapalan aikaa luin taas pari mielenkiintoista tarinaa Satu Reinikaisen kirjasta Ihme joulu. Ensimmäinen kertoi tarinan kauniin joululaulun, Jouluyö Juhlayö, synnystä. Tarinan tiesin pääpiirteittäin etukäteen, mutta tässä oli vielä sellaisia mielenkiintoisia yksityiskohtia, joita en muistanut. Poikakin innostui tarinasta niin, että sain laulaa kyseisen laulun monen monta kertaa (ne kohdat, jotka ulkoa muistin...) ja isillekin kerrottiin ainakin se kohta, jossa hiiret ovat käyneet nakertamassa urkujen palkeet rikki. Toisessa tarinassa Joulupukki kertoo oikeasta joulusta. Valitsin sen, koska tarina alkaa: "Kettu hiipi talvisessa metsässä...". Poikanen on yleensä helppo saada innostumaan tarinoista, jotka kertovat metsän eläimistä. Niin tälläkin kertaa.

Poikanen oli ilahtunut edellispäivän iltasadusta niin kovasti, että halusi lukea saman kirjan taas tänäänkin. Sehän sopi. Itsestänikin kirja Satu Kukkameri ja lumen ihme on kerrassaan ihastuttava. Toisena kirjana luettiin Timo Parvelan Anna ja Antti ei saa!, joka kyllä tuo kovasti lohtua lapsiperhekaaokseen. Ellei teemat olisi hyvin tavallisia yleisesti (eikä vain meillä), niin tuskinpa niistä kirjaa tehtäisiin. Nyt vaan pitää tsempata itsekin sitä, että pystyisin suhtautumaan asioihin yhtä löysin rantein ja ymmärtäväisesti kuin Annan ja Antin isi ja äiti.

"Miksi me emme saa itse päättää kaikista asioista?" kysyi Antti.
"Koska te olette lapsia ja me olemme aikuisia", vastasi isä.
" Miksi te sanotte aina kaikkeen: "Ei saa?" kysyi Anna.
" Koska te olette meille kaikista tärkeintä maailmassa" vastasi isä.                                       
                      (Parvela: Anna ja Antti ei saa!)

Viidestoista luukku

Tämä päivä oli taas touhua täynnä. Lunta satoi ja aamulla oli pakkasta, joten viihdyimme pitkän aikaa luistelemassa luonnonjäällä. Alkuillasta poikkesimme vielä läheisen kotieläinpihan pikkujouluissa. Isi ja poikanen uskaltautuivat hevosen selkään (ja poikanen myös aasin...) ja monet muut eläimet pyörivät jaloissa!

Aamupalan aikaan luin Satu Reinikaisen kirjasta Ihme joulu pari tarinaa. Tarinan siitä, kuinka enkeli Gabriel päätyi siihen, että tallissa Jeesuksen syntymän aikaan olivat nimenomaan aasi ja härkä eikä esimerkiksi leijona ja riikinkukko tai kettu ja pöllö. Toinen tarina taas kertoi legendan joulupuusta eli siitä, miten enkelit Toivo, Ilo, Usko ja Rakkaus päätyivät siihen, että koteihin kannetaan kuusi, eikä mäntyä tai koivua. Mukava kirja kaikille, ketkä ovat kiinnostuneita joulusta ja siihen liittyvistä tarinoista. Kirjasta löytyy myös askarteluohjeita ja muuta mukavaa tekemistä.

Iltasatuaikaan sain poikani onneksi innostumaan Anna Gullichsenin ja Cara Knuutisen kirjasta Satu Kukkameri ja lumen ihme, jonka lainasin kirjastosta jokin aika sitten aivan mielettömän kauniin kuvituksen takia. Kirjan tarinakin oli hyvin kaunis ja sai minut tällä kertaa innostumaan Jouluruusun kasvatuksesta. Josko ensi joulun aikaan uskaltaisin yrittää. Aiomme myös heti ensi viikolla tehdä lumivohveleita, joihin tulee mm. kahvikupillinen vastasatanutta lunta. Noh, lunta ei taida olla luvassa, joten joudumme korvaamaan sen todennäköisesti vedellä. Mutta sitä samaahan se toki on. Vesivohvelit ei kyllä ollenkaan kuulosta niin kiehtovalta kuin lumivohvelit...

Kun olimme jo sammuttaneet valot, poikani aneli, että luettaisiin vielä minikirja Paavon traktori. Pakkohan se oli suostua, kun poikanen sitä niin kovasti halusi ja kirja onneksi on tosi pieni. Kirja on yleensä sängyn yläpuolella olevassa hyllyssä, ja siksi se luetaankin bonuksena aika usein.

Neljästoista luukku

Äiti: Tykkäätkö sä kirjoista?
Poikanen: Joo! (painokkaasti)
Äiti: Kiva juttu, niin mäkin. Oikeestaan mä rakastan kirjoja.
Poikanen: Niin mäkin.

Kiva kiva. Se meitä sitten ainakin yhdistää, kun välillä tuntuu, että kolistellaan sarvia päivittäin jostain pikkuasioista. Niistä rutiineista lähinnä ja siitä, kun niitä ei millään viitsisi tehdä. Ja sitten loppujen lopuksi niihin suttaantuukin paljon enemmän aikaa kuin olisi tarpeellista. Ja se taas vie aikaa kaikelta muulta yhteiseltä kivalta...

Mutta joo, tänään luettiin ensin Bob Staaken kirjaa Katso! Kirja! Kirja on Vau-kirjakerhon kirja ja heidän mukaansa suunniteltu noin kolmivuotiaille. Ja varmaan juuri näin onkin. Jaksettiin me jonkun verran kirjasta erilaisia kuvia etsiskellä, mutta ei kyllä ihan kaikkia. Kuvitus on kyllä hieno ja todella pikkutarkkaa ja tekstikin hauskan soljuvaa... mutta ehkä tosiaankin vielä osuvampi vähän nuoremmalle lukijalle, jota ei vielä teksti ja tarina niinkään kiinnosta vaan kuvitus erityisesti.

"Tässä on hassu löytöretki! Huvitellaan, kuvitellaan, tirkistetään, tarkistetaan...
Tarkkana kuin porkkana, kuvia kurkkimaan, löydätköhän ne kaikki..."
                                                        (Staake: Katso! Kirja!)

Kuvien etsiskelyn ja tutkiskelun jälkeen luettiin vielä vähän Heinähattua ja Vilttitossua. Siinä jatkettiin ruokavarkaan selvittelyä ja sitä tulivat tutkiskelemaan Kattilakoskien kotiin myös poliisit Rillirousku ja Iso-Napa, jotka taitavatkin olla näissä kirjoissa poikasen suosikkihahmot. Ainakin niiden hassut jutut kirvoittavat naurua kaikkein eniten.

Kolmastoista luukku

Kolmastoista päivä ja perjantai. Onneksi se ei meillä mitenkään erityisen epäonnista päivää tarkoittanut. Toivottavasti ei muillakaan. Iltasella pelattiin poikasen kanssa H. C. Andersenin satupeliä sen verran pitkään, että kovin paljon ei ennätetty ennen unen tuloa lukea.

Tänään lukemisen hoiti lähinnä isi, mutta muutaman sivun ehti äitikin lukaista, ennen kuin toisesta huoneesta kuului vauveliinin kovaääninen käsky saapua paikalle. Ensin luettiin Carla ja Vilhelm Hansenin  suomeksi jo vuonna 1990 ilmestynyt Rasmus Nallen joulu. Rasmus Nallet ovat kuuluneet omaankin lapsuuteeni vahvasti ja joitakin olen ostanut omaksikin. Tämä kyseinen kirja oli kuitenkin kotikirjastomme lastenosaston joulunäyttelystä mukaan tarttunut. Rasmus Nallen lisäksi luimme taas Peppiä. Tänään vuorossa oli kohta, jossa varkaat yrittivät ryöstää Pepin raha-arkun. Kohta olikin ihan tuttu jonkin aikaa sitten katsomastamme Peppi-piirretystä.

Kameramme on paraikaa korjattavana, joten nyt tulee vähän tylsiä, kuvattomia päivityksiä jonkin aikaa. Toivottavasti saamme kameran viimeistään jouluksi takaisin.

Kahdestoista luukku

Voihan kiirepäivä!

Eilen illalla en sitten millään ehtinytjaksanut kirjoittaa ja tänään on ollut kiirepäivä muuten. Pikkuneito päätti nukkua vain yhdet päikät iltapäivällä (toivottavasti ei tule vielä tavaksi...), eikä siis poikasen kerho-aikaan, joten koneelle en ole aiemmin ehtinyt istahtaa. Lisäksi on ollut joulukorttien kirjoitusta, eläinlääkäriä sun muuta... mutta nyt!

Eilen luettiin loppuun Richard Scarryn Kaikkein paras joulukirja ja pari tarinaa siitä vielä uudelleenkin. Nehän ei lukemalla kulu miksikään. Onneksi. Jatkettiin myös sekä Heinähattua ja Vilttitossua että Peppi Pitkätossu-kirjaa. Kesken Pepin lukemisen poikanen sitten nukahtikin. Suloista. Yritin tarkoituksella kuulostaa vähän unettavalta kun huomasin, että poikanen on niin uupunut, että enää vaivoin sai pidettyä silmiään auki ja pian uni jo tulikin. Poikanen aika harvoin enää nukahtaa satuun vaan sadun jälkeen vähän jutellaan ja sammutellaan valot, mutta joskus sentään ja silloin on kyllä tosi väsy.

Vielä muutaman päivän nämä melko lailla itseään toistavat kirjoitukset jatkuvat, mutta kohtapuoliin saadaan ainakin Peppi-kirja loppuun. Heinähattua ja Vilttitossua on vielä jäljellä. Vielä ei olla saatu ruokavaras-tonttua kiinni tai kuka siellä kellarissa varkaissa sitten käykään...

Itse en ole ehtinyt lastenkirjojen lisäksi viime aikoina juuri muuta lueskella kuin joulukirjoja ja niistä ihanuuksista koitan saada jonkun jutun aikaiseksi pikapuoliin. Kaikenlaiset joulukirjat toimivat minulla vähän samaan tapaan kuin puutarhakirjat, joista aiemmin kirjoitin. Vaikka ei mitään konkreettisia ohjeita monista löytyisikään, niin erityisesti ihanien kuvien takia niitä vaan on pakko kantaa kirjastosta kotiin vuosi toisensa jälkeen ja uppoutua siihen tunnelmaan, joka niistä huokuu. Paitsi näiden joulukirjojen kohdalla, sabotoin usein myös muulloin kirjaston henkilökunnan kokoamia kirjanäyttelyjä ja lainaan itselleni useammankin. Onneksi pöytä oli katettu runsaalla määrällä kirjaherkkuja, joten ainakin tällä kertaa muillekin riitti jotain. Mutta niinhän se on: nopeat syövät hitaat. Ensi jouluna sitten...

Yhdestoista luukku

Peppi Heinä Pitkä Hattu Viltti Tossu ...

... tänään valittiin Peppi Pitkätossu ja siinä olikin vuorossa poikasen suosikkitarina eli se, jossa Peppi laittaa jalkoihinsa juuriharjat ja pesee niillä lattiaa. Tämän takia poikani itse asiassa innostui jokin aika sitten lukemaan Peppiä. Kerroin kirjassa olevan tällaisen kohdan ja hän halusi heti lainata sen kirjastosta. Pitäisiköhän itsekin alkaa viritellä harjoja jalkoihin, jotta saisin vauhtia joulusiivoukseen.

Toisena tarinana luettiin Timo Parvelan ja Taru Castrenin Anna ja Antti, rapinaa yössä. Anna ja Antti -kirjoissa on tosiaankin koko paketti kohdallaan eli hauskaan tarinaan yhdistyy hieno, juuri siihen sopiva kuvitus. Tykättiin molemmat!

Kymmenes luukku

Tänään leivottiin mm. pipareita. Siihen teemaan sopi hyvin tämän illan iltasatukirjakin eli Richard Scarryn Kaikkein paras joulukirja. Scarryt ovat ehdottomia kestosuosikkeja ja tuttuja sekä minun että mieheni lapsuudesta. Poikakin pitää Scarryistä valtavasti, niin kirjoina kuin liikkuvana kuvanakin katseltuna. Aina niistä löytää jotain uutta. Ja jos ei muuta, niin sivuilta voi ainakin yrittää bongata missä Luru Lude piileskelee. Oikeastaan ainoa seikka, joka minua Scarryissä häiritsee, on nimien vaihtelu suomentajasta riippuen. Usein kuitenkin kutsumme hahmoja sillä omaan suuhun tutuimmalla nimellä, vaikka kirjassa olisikin käytetty jotain toista.

Kaikkein parhaimman joulukirjan jälkeen luimme taas vähän matkaa Peppi Pitkätossua, ja sitten saikin uni jo tulla...

Yhdeksäs luukku

Eilen en ehtinyt enää illalla kirjoittaa yhdeksännen luukun sisältöä, joten se tulee vasta tässä. Noh, aika vähän on mitään kirjoitettavaakaan, koska eilisen iltasadun luki kokonaisuudessaan perheen isi. Nukutuspäällekkäisyyksiä taas. Ja päivällä ei ehditty taaskaan lukea, koska poikasella oli hoitopäivä ja illalla vielä ulkoiltiin.

Sen verran huomasin, että Smurffi-kirjaa isi ja poikanen ainakin lukivat. Ehkäpä myös pätkän Heinähattua ja Vilttitossua. Smurffi-kirja olikin mukava yllätys, koska sitä ei ole luettu pitkään pitkään aikaan. Yksi sellainen kun löytyy omasta kirjahyllystä. Kivaa tuossa Smurffi-kirjassa on erityisesti se, että kirjan lopussa on tehtäviä, jotka liittyvät kirjan tarinaan. Mukava välillä testata kuinka tarkkaavaisesti poikanen tarinoita kuuntelee ja mitä niistä jälkikäteen muistaa.

Kahdeksas luukku

Ompas tällaiset yhtä päivää pidemmät viikonloput kivoja kun tuntuu, että ehtii tehdä paljon enemmän kaikenlaista perheen kanssa yhdessä kuin tavallisena viikonloppuna. Onneksi pian on joulu ja lisää vapaapäiviä tiedossa. Vaikka siivoukset ja muut ovat kyllä vielä ihan alkutekijöissään.

Tänään päivällä isi ja poikanen pitivät pienen lukutuokion Peppi Pitkätossun merkeissä ja iltasatuaikaan luettiin sitten vielä lisää. Tänään jatkettiin vaihteeksi Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä -kirjaa. Kirja onkin niin  pitkä, yli sata sivua, että tällä vauhdilla sitä taitaa riittää luettavaksi jouluun saakka.

Toisena kirjana poikanen poimi yöpöydältään luettavaksi hienon hienon näyttämökirjan Pikku joulukuusi, jossa on moniulotteiset sivut. Kirja oli hieno siitäkin huolimatta, ettei kirjan valosysteemi toiminut. Kirjan on kirjoittanut Kathryn Smith ja kuvittanut Simon Mendez.

Seitsemäs luukku

Ihanaa! Lisää lunta!

Aamureippailun jälkeen isi ja poikanen lähtivät käymään mummolassa ja kotiutuivat vasta iltasella, jolloin lähdettiin vielä tervehtimään joulupukkia pienelle joulupolulle. Lukemiset jäivät siis tänäänkin iltasadun varaan.

Poikanen ei halunnut tänään lukea Heinähattua ja Vilttitossua vaan Peppi Pitkätossua, joten aloitimme lukemaan sitä. Tässä Peppi Pitkätossussa Peppi muuttaa Huvikumpuun ja tutustuu Tommiin ja Annikaan, pitää hauskaa poliisien kustannuksella sekä näyttää Pentille, mitä tehdään pojille, jotka kiusaavat pienempiään. Tarinat ovat hyvin samanlaisia kuin torstaina katsomassamme Peppi-piirretyssä, mutta se ei näyttänyt poikasta haittaavan. Onhan kirjan lukeminen kuitenkin aina erilaista kuin leffan katsominen - tarinaa voi kuvittaa paljon enemmän itse ja miettiä tilanteita mielessään. Olisipas ihanaa päästäkin viisivuotiaan pään sisään kurkkaamaan miten hän tarinaa kuvittaa ja mitä miettii tekstiä kuunnellessaan. Oman kuvat kun ovat takuulla vähän erilaisia kuin poikasen.

Kuudes luukku

Tänään luettiin Garth Williamsin kirja Kapu Karvakorva, koira, jota ei kukaan määräillyt. Mainitsin kirjan blogissani 28.11.2013 ja nyt kun kirja luettiin, niin vähän ihmettelenkin, että se olisi jollakin tavalla kirja, jota ei kannattaisi lapselleen lukea. Vapaa kasvatusmalli ei mielestäni erityisesti kirjasta tule juuri esiin. Lukemani lehtijutun perusteella luulin kirjaa paljonkin radikaalimmaksi. Useinkin kuvakirjat ja lastenkirjat kertovat eläimistä, eikä niillä läheskään aina ole kokonaista perhettä tai sitä ei ainakaan kirjassa tuoda olennaisesti esiin. Ainoastaan Kapu itse mainitsi esittelynsä yhteydessä useammankin kerran, että ”minua ei kukaan määräile”. Ja tokihan se outoa on, että pieni poika siltä istumalta muuttaa juuri tapaamansa koiran luokse, mutta milloinkas kirjoissa nyt ei epäloogisuuksia tai kummallisuuksia tapahtuisi. En oikein saanut tästä kirjasta edes minkäänlaista aasinsiltaa siihen, että olisin jutellut poikani kanssa säännöistä tai siitä, miksi on tärkeää, että isin tai äidin antamat neuvot otetaan vakavasti.

Kapu-kirjan jälkeen jatkettiin vähän matkaa eilen aloittamaamme Heinähattu ja Vilttitossu-kirjaa, jossa tänään tavattiin mm. tonttu. Valot sammutettuamme poikani alkoikin kysellä minulta tontuista. Asuuko mummolan riihessä tonttu ja onko vanhassa saunassa joskus asunut tonttu? Sanoin, että tuskimpa niissä enää asuu, mutta on ehkä joskus saattanutkin asua. Poikamme tuntuu uskovan vielä ihan täysillä joulupukkiin ja tonttuihin ja toki saa niin kauan uskoakin kuin uskoo. Eiköhän se lähivuosina hoidossa tai koulussa paljastu kuitenkin. Meidän talossamme on todistetusti käynyt tonttu jo kolme kertaa. Hakemassa saunan kiukaan päältä niin äidin, isin kuin pojan omankin kirjeen (vauva ei vielä kirjoittanut…) ja kovasti hän on miettinyt, mistä se tonttu on meille sisään tullut…

Viides luukku

Tänään meillä oli vähän erilainen ilta. Perheemme isi oli työpaikan pikkujouluissa, joten lupasin pojalleni, että kunhan saan vauvan nukkumaan, niin voidaan katsoa joku elokuva ja mutustella vähän karkkia. Niimpä katsoimmekin sitten piirretyn, Peppi Pitkätossu  muuttaaHuvikumpuun. Oli mukavaa katsoa leffaa pitkästä aikaa ihan kiireettä pojan kanssa. En muista, että olisin Peppiä ennen katsonutkaan.

Leffan jälkeen jaksettiin vielä vähän lukea. Ensin luettiin Eva Montanarin kirja Kilpa-auto numero 1. Siinä esiteltiin hauskasti numerot yhdestä kymmeneen auto-kilpailun avulla. Vuorotellen laskettiin pojan kanssa, mitä missäkin näkyi ja montako niitä oli. Tämä sopiikin hyvin sellaiselle, jota numerot ovat alkaneet kiinnostaa. Montanarin kuvitus on myös aivan upeaa.

Ennen nukahtamista aloitettiin vielä Sinikka ja Tiina Nopolan kirjaa Heinähattu ja Vilttitossu joulun jäljillä ja ehdittiin lukea siitä ensimmäinen luku. Tämä on nyt kolmas Heinähattu ja Vilttitossu –kirja, jota luemme ja ihan taattua nopolakamaa Risto Räppääjien ohella on tämäkin. Tarinat ovat niin mukaansatempaavia, että poika jaksaa hyvin kuunnella, vaikka kuvia ei jokaisella sivulla olekaan. Huomenna jatketaan…

… Hyvää Itsenäisyyspäivää kaikille!

Neljäs luukku

Paremmat ulkoilukelit näköjään verottavat lukemista meidän perheessä varsinkin päiväaikaan. Tänään taas luisteltiin ja oltiin ulkosalla muuten ja sisälle tullessa pelattiin useampikin peli, joista poikanen on viime aikoina ollut erityisen innostunut. Lukeminen jäi siis taas pelkkään iltasatuun ja sen hoiti tänään isi, koska äidillä oli pienemmän nukutus samaan aikaan. Enkä edes tiedä mitä miesväki luki. Varmaan jotain kovasti unettavaa kun unta ei tarvinnut tänään juuri houkutella.

No, huomenna on päivä uus ja edessä myös Itsenäisyyspäivä ja sitä myöten pidempi viikonloppu, joten eiköhän lukemaankin ehditä. Vaikka on sitä lumisadettakin luvassa...

Kolmas luukku

Tänään isi luki poikaselle Tammen kultaiset kirjat –sarjassa ilmestyneen Richard Scarryn Kani Kuriton. En ollut kuulemassa miten tähän kirjaan päädyttiin ja herättikö se kysymyksiä ja ajatuksia, mutta mielestäni tällä ja muilla samantyyppisillä kirjoilla on tärkeitä tehtäviä lastenkirjallisuudessa. Varmasti pieneen ja vilkkaaseen kaniin on helppo samaistua ja asioita miettiä paitsi kanin itsensä näkökulmasta niin myös kanin äidin.

”Kyllä äitikin tykkää pienestä kurittomasta Kanistaan!” (Richard Scarry: Kani Kuriton)

Niin tämäkin äiti. Tykkää!

Toisen iltasatukirjan luki äiti ja tällä kertaa valittiin Ritva Toivolan kirjoittama ja Karoliina Pertamon aivan mielettömän hienosti kuvittama Hilpeä mäenlasku. Kirjassa Vilkka-koira, Omppu-marsu, Piippo-orava ja Kinuski-kissa viettävät vauhdikkaan päivän mäessä.

”Kun aurinko alkoi laskea, kaverukset huomasivat, että niillä oli hirmuinen nälkä, ja silloin ne lähtivät Vilkan kotiin. Hilpeän mäenlaskun jälkeen niille kaikille maistuivat pikkuleivät ja kuuma mehu.”

(Toivola & Pertamo: Hilpeä mäenlasku)

Tässä kohtaa, viimeisellä sivulla, kuulin poikani sanovan: ”äiti kato, mun silmät menee väkisin kiinni, mutta mä kuulen kyllä”. Ja niin ne menivät. Ja kohta kuului enää tasainen pieni tuhina. Kirja teki tehtävänsä…

Toinen luukku

Tänään luettiin vain pikkuinen iltasatu sillä poikasen iltakäyttäytyminen hammaspesuineen ja muineen ei mennyt ihan putkeen. Huoh.

Poika halusi kuulla Dalmatialaiskoiratarinan Disneyn satukokoelmakirjasta. Se löytyy omasta kirjahyllystä ja ollaan pari kertaa aikaisemmin kyseinen tarina luettu. Tarinassa Cruella de Vil yrittää kaapata kolme koiranpentua maatilalta, mutta Disneyn tapaan tarina päättyy kuitenkin onnellisesti ja Cruella joutuu poistumaan maatilalta ilman pentuja.

Minusta on mukavaa kun luettavia kirjoja vaihdellaan usein ja kotoa löytyy paljon vaihtoehtoja iltasatukirjoiksi – olipa ne sitten pysyvästi omassa hyllyssä tai kirjastosta lainattuja. Pojalla oli sellainenkin vaihe, että samaa kirjaa tahkottiin ilta toisensa perään, mutta onneksi se näyttää jääneen jo taakse.

Joulukalenteri

Joulukuussa aion tehdä niin, että yritän kirjata blogiini joka ilta kirjan tai kirjat, joita on kunakin päivänä luettu. Kerron myös millaisia ajatuksia kirjat herättivät, syntyikö niistä jotain erityistä jutustelua ja valittiinko ne luettavaksi jostain erityisestä syystä. Sekä kertoilen kirjoista myös muuta mielenkiintoista, jos jotain sellaista mieleen tulee. Tämä olkoon siis minun joulukalenterini. Vaikka varmaan pääsen auttamaan myös poikaani legokalenterin aarteiden kokoamisessa…

Ensimmäinen luukku

Tänään iloittiin siitä, että lunta oli satanut vihdoinkin edes jonkin verran. Ulkoiltiin siis paljon ja luistelemaankin päästiin läheisen järven jäälle, joten lukemaan ei ehditty ennen iltasatuaikaa.

Illalla ehdotin pojalleni lukemiseksi Gunilla Bergströmin kirjaa Mikko Mallikas on kuningas, jonka hän oli itse kirjastosta valinnut. En muista, että olisin itse kovinkaan paljon Mikko Mallikkaita pienenä lukenut ja tämä oli yhdessä poikanikin kanssa varmaan ensimmäinen. Poikaani kiinnostaa aina kaikki listat, mitä muita kirjoja sarjassa on ilmestynyt tai mitä muita kirjoja sama kirjailija on kirjoittanut. Niimpä nytkin aluksi luimme listan muista Mikko Mallikas –kirjoista kirjan alkulehdeltä. Listan kuultuaan poikani sanoi haluavansa seuraavaksi lainata Mikko Mallikas rakentaa helikopterin. Tämähän sopii. Pitää laittaa muistiin.

Mikko Mallikas on kuningas –kirja ei ehkä kuitenkaan kovin paljon kolahtanut – ei minuun eikä poikaani. Parhaimmillaan juttelemme kirjasta vaikka mitä, mutta nyt ei juttua juurikaan syntynyt. Vaikka kyseessä olikin Mikon uni, oli aihepiiri jossain määrin synkkä nälänhätineen ja vihaisine asukkaineen. Onneksi kuningas Mikko voitti toiminnallaan kansansa puolelleen ja pullan avulla saatiin nälänhätäkin kuriin. Bergströmin karun yksinkertaisesta kuvituksesta tykkään kyllä kovasti. Ei ehkä sitä tyypillisintä kuvitusta, millaisista yleensä pidän, mutta ainakin juuri näihin Mikko Mallikas –kirjoihin sopivaa.

”Unessa kaikki tapahtui oikeasti! Ja minä olin kuningas yöllä, ja minulla oli säkki, joka ei koskaan tyhjentynyt. Se oli hauskaa! En tiennyt, että sellainen on mahdollista”

                               (Gunilla Bergström: Mikko Mallikas on kuningas)

Viisivuotiaani ei taida vielä nähdä unia tai ei ainakaan muista niitä aamuisin kun tästä häneltä kysyin. Mutta eiköhän hän pian jo huomaa, että unessa kaikki tosiaan on mahdollista.

Mikko Mallikkaan jälkeen poikani halusi, että luetaan vielä toinen kirja. Sanoin, että voidaan lukea joku ihan pieni vielä ja hän valitsikin omasta hyllystään yhden suosikeistaan eli Agneta Svenssonin Paavon traktori. Ihan kiva kirja, jonka olen lukenut kymmeniä kertoja. Poikani pitää traktoreista ja muista maatalouskoneista hyvin paljon, eikä kovinkaan usein löydetä enää uusia, joita ei olisi jo joskus luettu. Tässä kirjassa traktoreita on parikin erilaista.

 

 

Vink, vink – innostuisit nyt…

Lukemista, lukemisen vähenemistä ja lukemiseen innostamista on mielestäni viime aikoina pohdittu jopa tavallista enemmän mediassa. Onkohan tilanne oikeasti niin paha, voidaanko sille jotain tehdä vai olemmeko menettäneet seuraavan iloisten lukijoiden sukupolven jo tyystin tietokoneille ja muille harrastuksille?

Kirjastolehdessä 2/2013 oli juttu Jari Sinkkosesta, jossa myös hän pohti lukemista. Erityisesti hän oli huolissaan poikien ja miesten vähäisestä lukemisesta ja siitä, että kaikenlainen tietokonepelaaminen on vienyt aikaa juuri lukemiselta. Vielä ei meidän perheessä näitä ongelmia ole – paljon luetaan ja vähän pelataan. Mutta tulevaisuuteen tulee toki varautua ja pelikoneiden vaarat pitää mielessä. Kovasti tykkäämme koko perheenä liikkua ja harrastaa, joten toivottavasti tästä saamme ainakin yhden aseen liiallista pelaamista vastaan. Lukemiseenkaan poikanen ei ainakaan vielä ole kyllästynyt ja pyrimme lukemaan päivittäin myös muulloin kuin iltasatuaikaan. Itse olen sitä mieltä, ettei ole niin väliä mitä luetaan, kunhan luetaan. Siksi luemme usein poikasen kanssa yhdessä myös aamun lehteä. Joskus kerron jutuista vähän muunneltua totuutta, ellen halua ihan rehellisesti kertoa mitä minkäkin kuvan alla sanotaan. Mutta on meidän talossa käynyt tonttujakin ja joulupukki on edelleen olemassa, joten ei siinä sen kummempaa. Tulevaisuudessa sen sitten näkee, onko suutarin lapsella kengät vai ei eli mihin saakka lukemisinnostus kantaa.

 Silloin tällöin vinkkailen kirjoja myös siskoni lapsille. Viime syksynä löysinkin pitkästä aikaa kirjan ja kirjasarjan josta kymmenvuotias innostui – samoin kuin myös minä. Kirja oli Johanna Hulkon Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus. Tämä oli ensimmäinen osa Geoetsivien sarjaan ja yhtenä koukuttamiskeinona on käytetty sitä, että kirja loppuu seuraavan osan ensimmäiseen lukuun. Näin lukija saa pienet maistiaiset jo etukäteen – sama idea kuin kirjavinkkauksessakin. Tämä kirja oli aika helppo ”myydä” kummitytölle sillä harrastamme itsekin kätköilyä, joten kirjan aihepiiri oli jo valmiiksi houkutteleva. Kirja toimii takuulla myös toisinpäin – ellet vielä kätköile, niin luultavasti näistä kirjoista saat siihen ainakin jonkinlaisen kipinän. 

Seura –lehti otti kantaa lukemisinnostukseen Toimituspäälliköltä -palstallaan 31.10.2013. Siinä toimituspäällikkö-äiti oli huolissaan oman lapsensa tietokoneinnostuksesta lukemisen kustannuksella. Hänen työkaverinsa lapsi oli taas jättänyt väliin Venetsian nähtävyydet ja uppoutunut Viisikoiden pariin lomamatkallaan. Lapsia on siis monenlaisia, lukevia ja ei. En usko, että kyse voi pelkästä mallioppimisesta ja kirjojen pariin innostamisestakaan olla vaan eiköhän kyse ole myös persoonallisuuden eroista. Kun toinen halajaa satujen ja tarinoiden hitaampaa rytmiä ja uppoutuu maailmoihin kirjojen kautta, niin toinen on omimmillaan pelatessaan koneella. Ja eipä sillä. Ei tietokoneet pelkästään pahoja ole. Ei. Kyse on kai enemmänkin aineiston laadusta, jota tietokoneilla käyttää ja paljonko aikaa niiden parissa vierähtää. Onneksi aikuisen ja kasvattajan ei tarvitse olla täysin yksin vaikean tehtävän edessä vaan peleillekin on jo lähtökohtaisesti määritelty ikärajat. Kunhan vanhemmat vain pitäisivät niistä kiinni. Samoin kuin siitä, ettei pelit ja tietokoneet ole se ainoa tai edes tärkein harrastus lapsen elämässä. Siinäkin on vielä monilla vanhemmilla aika paljon tehtävää. Kirjastolehdessä Jari Sinkkonen ehdotti muutamia keinoja lukemisen innostamiseen ja pelaamisen vähentämiseen. Yksi niistä oli se, että koulu, vanhemmat ja oppilaat sopisivat yhdessä esimerkiksi parin viikon pelilakosta, johon kaikki sitoutuisivat. Kun ei kaverinkaan luona saisi tuona aikana pelata, niin ehkä lapset huomaisivat ympärillään myös kaikkea muuta mielenkiintoista ja hauskaa tekemistä. Pari viikkoa ei toki peliriippuvuudesta pelasta, mutta kylvää ehkä siemenen huomaamaan myös kaiken muun kivan ja hauskan puuhailun. Ja – sehän on sitten niin, että se pelilakko koskee myös äitejä ja isiä ja opettajia myös – eli annetaan angrybirdsien olla pari viikkoa ihan rauhassa!

Toimituspäällikkö Tarja Penttinen otti jutussaan esiin myös vuosittain jaettavan Rakkaudesta kirjaan –palkinnon, jonka tänä vuonna sai Lukukoira Börje ohjaajansa Raisa Alameren kanssa. Penttinen ehdotti seuraavan vuoden saajaksi Helsingin Rikhardinkadun kirjastoa, joka on alkanut järjestää satusynttäreitä lapsille. Ulkoistetut synttärithän ovat nykyisin hyvinkin yleisiä. Hän peräänkuulutti samanlaista ideaa myös nuorille. Ja mikä ettei. Kunhan konseptista ideoidaan riittävän vetävä ja ikäryhmälle oikeanlainen, niin eiköhän vähän vanhemmatkin tähän innostuisi. Ja mitä vielä – lailahirvisaarisynttärit eläkeläisille, leenalehtolainensynttärit kotiäideille ja reinolehväslaihosynttärit reserviläisille. Tuleehan näitä. Ideoita.

Kirjavinkkauskin on päässyt tänä syksynä Suomessa otsikoihin hieman negatiivisessa valossa. Tekijänoikeusasioita tiukasti katsoen, kirjoja ei saisi korvauksetta lukea ääneen. Mutta onko vinkkaus kirjojen lukemista? Ei ainakaan kirjavinkkauksen äidin Marja-Leena Mäkelän mielestä (Hämeen sanomat 17.11.2013). Hän sanoo kirjojen olevan hänellä päässään ja vinkatessaan hän ei varsinaisesti lue kirjaa vaan kertoo siitä. Ja onneksi monet kirjailijatkin ovat vinkkauksen puolella ja sitä mieltä, että vinkkaus lisää heidän kirjojensa lukemista eikä suinkaan vie heidän leipäänsä. Kirjavinkkausta todella tarvitaan. Ei ole itsestään selvää, että pieni tai vähän isompikaan lukija löytää itseään kiinnostavaa lukemista kirjaston runsaista hyllyistä. Ei. Vaikka apuna olisi äiti, isi tai kirjaston työntekijäkin. Vinkkauksen tärkeydestä kertoo sekin, että yleensä vinkatut kirjat menevät saman tien lainaan. Vinkata kannattaa siis nimenomaan sellaisia kirjoja, joita lukijat eivät tahdo muuten hyllyistä löytää. Kansikuva ei aina kerro kaikkea. Itse olen ainakin lastenkirjoista saanut sellaisia lukuelämyksiä, että toivoisin niitä ihan jokaiselle äidille, isille, kummille, mummolle jne. Lastenkirja ei mielestäni nimestään huolimatta ole kirja lapsille vaan ihan jokaiselle.

2.11.2013 Hämeen sanomissa taas oli juttu lastenkirjoista vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Siinä kerrottiin Lastenkirjainstituutin näyttelystä ”Tätä kirjaa en lapselleni lue”. Ainakin aiheita lastenkirjoissa nykyään löytyy joka lähtöön eli on vanhempien itse päätettävissä mistä aiheista haluaa jälkikasvulleen lukea. Itselläni ei tiukkaa rajaa minkään suhteen ole. Paitsi, että luetaan puhtaasti ajanvietteeksi, luemme usein juuri niistä aiheista, jotka kulloinkin mietityttävät ja puhuttavat. Mihinkään mielestäni liian rankkaan en ole edes tainnut törmätä. Jutun kirjoittanut toimittaja Marika Riikonen käytti esimerkkinä mm. yhtä omaa lempikirjaansa Kapu Karvakorva, koira, jota ei kukaan määräillyt. Minkälaista kasvatusmallia kirja edustaa? Pitäisikö siitä olla huolissaan? Laitoin tämän kirjan heti muistiin. En ole kirjaan törmännyt, mutta luultavasti saan kirjasta hyvän aasinsillan siihen, että joillain poikani hoitokavereilla on erilaiset säännöt ja ohjeet kuin meidän perheessä. Tästä olemme jutelleet , joten saa nähdä millaista keskustelua kirjasta saamme aikaiseksi. Onko äiti edelleen välillä tosi tiukkis vai olisiko kiva elää niin kuin Kapu Karvakorva? Ja aiheiden rankkuudesta puheen ollen. Annoin poikani vähän aikaa sitten katsoa televisiosta kohdan, jossa lapsi syntyy. Poikanen katsoi tarkkaavaisesti ja totesi – ”ai ne syntyy ilman vaatteita. Mä luulin, että niillä on vaatteet päällä”. Se siitä, ei tainnut olla liian rankkaa…

 

 

Mielikuvituksen määritelmä

Roope Lipastin Lapsen maailma-lehden (4/2013) kolumnissa kertoma mielikuvituksen määritelmä on ihan pakko kirjata tänne. ”Mielikuvitus on sitä, että pystyy silmää räpäyttämättä selittämään itselleen uuden maailman ja seilaamaan sinne. Se ei ole ihan vähän. Matkalippuja on kirjasto täynnä.”

Kauniisti kirjoitettu. Ja niin totta.

Maria Kallio

Maria Kallio on ollut ystäväni kesästä 2008 lähtien. Silloin luin Leena Lehtolaisen kirjan Ensimmäinen murhani. Miten tuo onkaan jäänyt niin hyvin mieleeni? Luin kirjaa myös sinä iltana kun supistukset alkoivat ja oli aika lähteä synnyttämään. Hetken olin sairaalassa lukematta, mutta puudutuksen jälkeen tunsin oloni taas niin rennoksi, että saatoin uppoutua murhatutkimuksiin. Ja lopulta käärö kainalossani, oli murhaajakin jo selvillä. Seuraavaan Maria Kallioon tartuin vasta syksyllä 2009, mutta nyt olen jo lukenut ne kaikki.

Välillä Leena Lehtolaisen dekkareissa minua häiritsee se, ettei lukijalle aina anneta mahdollisuutta ratkaista rikosta lukiessa vaan viime metreillä jostain sivusta tulee jokin tekijä x, joka vaikuttaa lopputulokseen merkittävästi. Loppujen lopuksi niistä kuitenkin tykkään. Ne ovat riittävän syvällisiä, mutta kuitenkin jossain määrin kepeitä, jotta niistä ei jää valtavaa ahdistusta. Ja aina, ihan joka kerta, kirjan lopetettuani, tulee jonkinlainen tyhjä hetki ja ikävä kaikkia hahmoja ja erityisesti itse Mariaa. Tässä mielessä tarinat on erittäin koukuttavasti ja taidokkaasti punottu. Pidän myös siitä, että samalla voi seurata Marian omaa elämää – lapset kasvavat, elämä muuttuu ja työpaikatkin välillä vaihtuvat, mutta silti se on aina se sama tuttu Maria. Pidin paljon myös Lehtolaisen HiljaIlveskero-sarjasta ja vaikka Lehtolainen kai onkin kirjoittanut sarjan trilogiaksi, niin toki toivoisin vielä joskus Hiljasta jotain kuulevani.

Aikaisemmin dekkarit olivat minulle ehdottomasti vain kesälukemista. En tiedä mistä se johtui – varmaan samasta syystä kuin, että tykkään koota suuria palapelejä joulun aikaan. Nykyisin luen dekkareita myös muina vuodenaikoina. Kovin montaa rikosta en kuitenkaan peräperään kestä vaan välillä on hengähdettävä jonkin muun, usein kepeämmän, aiheen parissa.

Luin vastikään myös Lehtolaisen uusimman Maria Kallion eli Rautakolmion. Rautakolmio on 12. Maria Kallio-kirja ja ihan hienosti punottu tarina taas kerran. Tällä kertaa parin murhan lisäksi melko näkyvässä roolissa on perheväkivalta. Tässä, kuten monissa Maria Kallioissa aikaisemminkin, meri ja merenranta ovat tärkeitä elementtejä. Takakansiteksti enteili ehkä jotain järkyttävämpiäkin käänteitä Marian omassa elämässä, mutta onneksi mitään mahdotonta ei kuitenkaan tapahtunut. Sen verran tilanne jäi kuitenkin päälle, että kyllähän sitä seuraavaa jäi taas kovasti odottamaan. Erityisesti odotan sitä, millä tavalla tämän kirjan tapahtuvat näkyvät seuraavassa kirjassa ja erityisesti Marian ja Antin suhteessa. Vai jatketaanko taas puhtaalta pöydältä. Ihan täysin Lehtolainen ei tällä kertaa päässyt yllättämään vaan osittain arvasin murhaajan hyvän aikaa ennen loppua. Kirjan tarina ja tilanteet eivät ole kovinkaan kaukaa haettuja vaan juuri niitä, joita lehdissä puidaan kaiken aikaa. Osan näistä tosielämän murhenäytelmistä jätän nykyisin suosiolla lukematta. Itsesuojelun vuoksi kai. Dekkareissa voi sen sijaan nauttia soljuvasta tekstistä ja mukaansatempaavasta tarinasta ja ajatella kaiken olevan vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Vaikka tarinan ja toden raja olisikin kuin veteen piirretty viiva.

 

Dekkarit kaipaavat seurakseen usein tummaa paahtoa ja jotain herkkua...

Miinat ja Manut

Miinat ja Manut ovat kuuluneet jo vuosia sekä minun että poikani lempikirjoihin. Ja aina ne vain jaksavat innostaa. Välillä ne saattavat lojua kuukausiakin koskematta, mutta sitten ne taas löytyvät ja niitä saatetaan lukea montakin saman päivän aikana. Kirjastosta olemme lainanneet silloin tällöin myös ääniversioita, joissa on paketissa sekä kirja että cd-levy. Ja ollaanpa käyty katsomassa myös kerran Miina ja Manu-teatterinäytös, joka sekin oli oikein onnistunut.

Äitinä minua kiehtoo toki näissä kirjoissa myös niiden opettavuus sekä se, että ne ovat kotimaisia. Hahmot on luonut taiteilija Teuvo ”Teutori” Koskinen (1941-2000) ja niiden esikuvina ovat oikeat kissat, jotka asustelivat taiteilijan appiukon luona Tampereella. Aluksi Koskinen sai tehtäväkseen vuonna 1982 suunnitella vain aapisen, mutta pikku hiljaa siitä on kasvanut kokonainen kirjasarja. Teutori ehti kuvittaa ja pääosin myös kirjoittaa ennen kuolemaansa 47 tarinaa. Myöhemmin kuvituksia ja tarinoita ovat tehneet monet muutkin. Eivätpä tainneet ne oikeat Miina ja Manu-kissat aavistaa millainen suksee heidän tempauksistaan oikein syntyisikään.

Meidän perheessä Miinojen ja Manujen kautta on opeteltu mm. liikenteessä käyttäytymistä, leipomista sekä entisaikojen maatilan töitä. Kirjoista on saatu lohtua myös silloin kun päiväkotiin meno on jännittänyt tavallista enemmän tai kun ollaan käyty hammaslääkärissä ja lääkärissä. Pitkään poikani pelkäsi Miina ja Manu eksyksissä kirjan kohtaa, jossa juurakko näyttää pelottavalta haamulta ja mietti omillakin metsäretkillä, miltä juurakot iltaisin mahtavat näyttää. Muita pelottavia kohtia ei kirjoissa kuitenkaan ole ollut ja niinpä ne mielestäni sopivatkin jo hyvin pienille lapsille ja ovat ainakin meillä säilyttäneet kiinnostavuutensa pitkään. Joitain tuo kirjojen opettavuus voi häiritäkin. Minua oikeastaan ei, koska se yleensä tehdään nimenomaan niin, että Manu on tehnyt jotain väärää tai hassua ja siihen Sulo-eno sitten kommentoi miten asia on ja miten tilanteessa pitäisi toimia. Luulen myös meidän viisivuotiaamme mielellään samaistuvan nimenomaan vähän vilkkaaseen ja välillä tuhmuuksiakin tekevään kissa-poikaan ja sitä kautta oppi monessa asiassa menee perille paremmin kuin äidin ja isin sanomana. Tai ainakin toivossa on hyvä elää.

 

Joskus hukassa – eli uhmaikää pukkaa…

Tämä äiti tunnustaa olevansa välillä niin ymmällään viisivuotiaansa uhmaiän edessä. Monesti on myös niin, että ne parhaat ratkaisut siitä, kuinka tilanteessa olisi pitänyt toimia, tulevat mieleen vasta jälkikäteen ja kiireessä ja pikaannuksissa onkin toiminut ihan eri tavalla.

Viime aikoina perhettämme on puhuttanut mm. hyvät tavat, toisen kuunteleminen ja sen sanomaan keskittyminen, ajankäyttö, lelujen levitteleminen ympäriinsä, tylsät tylsät rutiinit (hampaiden pesut, pukemiset, lelujen siivoamiset, ruokailut jne…) ja mikä nyt milloinkin.

Kun omat keinot alkavat loppua, marssii tämä äiti usein silloinkin kirjastoon ja kaivelee paitsi kasvatusoppaita, niin myös niitä moninaisia lasten kuvakirjoja, joissa näihin hyvin samankaltaisiin asioihin paneudutaan.

Yksi suosikeistani on ehdottomasti Timo Parvelan Anna ja Antti –kirjat, joiden tilanteet ovat välillä kuin suoraan meidän perheestämme. Välillä toivoisin olevani juuri niin kuin perheen isä, yhtä kekseliäs ja pitkäpinnainen, vaikeidenkin tilanteiden keskellä. Hulvattomissa kirjoissa on Taru Castrénin raikas kuvitus.

Jeanne Willisin kirja Kukas nyt nauraa oli hulvaton ja erityisesti pojan suosikki. Tiedä sitten jäikö siitä jonkinlainen siemen mieleen itämään, miten voi käydä jos kavereiden, tai äidin, epäonnelle oikein kovasti nauraa ja toisten kustannuksella pilailee. Pitää varmaan ottaa tämä lukulistalle pian uudelleen sillä vahingonilostakin ollaan viime aikoina jonkun verran juteltu.

Kasvatusasioissa idolini on ehdottomasti lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänen tapansa kirjoittaa huumorintajuisesti ja ymmärrettävästi vakavista asioista saa minulta täyden kympin. Vaikken ole montaakaan Sinkkosen kirjaa lukenut kokonaan, niin selailen niitä aina kun sopiva sattuu käsiin ja Sinkkosen eri lehtiin kirjoittamia kolumneja en juuri koskaan jätä lukematta. Hienoa, että joku osaa avata erityisesti poikien maailmaa niin havainnollisesti, koska itselleni poikien jutut olivat melkoisen vieraita ennen poikani syntymää ja kaikki kehitysvaiheet tulevat nyt vähän puun takaa. Onneksi tuo mies taitaa minua paremmin tajuta näitä poikamaisia piirteitä ja välillä toteaakin, että eikös tuo nyt ole ihan normaalia viisivuotiaalle pojalle… Niin kai sitten. On.

 

Joku on maistanut puuroani…

… laskureiden perusteella joku muukin täällä blogissani näyttää käyvän kuin minä ja mieheni. Olisin todella mielissäni jos sinä, blogini löytänyt lukija tai satunnainen seikkailija, jättäisit käynnistäsi välillä vaikka viestinkin. Voit heittää kommentteja ihan matalan kynnyksen yli. Niin teen minäkin. Bloggaajana ja lukijana koen olevani ihan peruslukija, äiti ja kirjaston (ehkä vähän tavallista aktiivisempi) asiakas, en kirjastoalan ammattilainen. Voit kertoa omista kokemuksistasi vaikkapa kulloiseenkin aiheeseen liittyen tai vinkkejä hyvistä ja lukemisen arvoisista kirjoista. Myöntää kyllä täytyy, että muiden blogeja vain lukemassa käyn minäkin. Harmittavan harvoin tulen laittaneeksi käynnistäni viestiä. Vaikka usein haluaisin sanoa ainakin, että KIITOS. Kiitos siis tulee tässä. Kaikille teille ihanille bloggaajille, joita on jäänyt kiittämättä. Vaikka sen ehdottomasti ansaitsette. Niin kirjabloggaajat kuin muutkin… ehkä jossain vaiheessa saan aikaan myös listan blogeista, joita itse käyn lueskelemassa.

Puutarhassa ja puutarhasta

Lukemisen ohella toinen tärkeä harrastukseni on puutarhanhoito. Onneksi nämä kaksi harrastusta on myös kätevä yhdistää. Niin, lukea voi myös puutarhassa (lukeahan voi ihan missä vaan…). Ja lukea voi puutarhasta. Puutarha-kirjojahan ilmestyy kuin sieniä sateella joka vuosi. Näissä olen kuitenkin myös aika kranttu. Pidän erityisesti puutarhakirjoista, joissa on ihana tunnelma, kauniita kuvia ja jotain uutta. Kaikenlaisen faktatiedon, jota puutarhaani varten tarvitsen, haen useimmiten netistä, kavereilta tai puutarhalehdistä. Mutta ajatuksia, tunnelmia, inspiraatiota, kuvia ja nautintoa. Niihin tarvitsen kirjoja.

Puutarhakirjoja tulee toki luettua aina kun jokin ihana sattuu käsiin – yleensä kirjastossa. Näitäkään en juuri osta kotiin. Mutta erityisesti se aika, kun puutarha syksyllä laitetaan talvikuntoon ja purkit ja purnukat nostellaan talveksi säilytykseen, on oivallista aikaa puutarhakirjojen selailuun. Se noin viisi kuukautta kun ei vielä voi kylvää siemeniä tai tehdä oikein muutakaan, kuin suunnitella, inspiroitua ja haaveilla uudesta keväästä.

Tässä joitakin puutarhakirjasuosikkejani:

 Tuulia Aho (teksti) ja Minna Kurjenluoma (kuvat) - Puutarhan aika, 2012

Tämän aivan ihanan kirjan luin viime keväänä juuri ennen omien kasvatushommien alkamista ja se lumosi minut aika täydellisesti. Teksti soljuu juuri sopivan runollisesti ja kuvat ovat todella kauniita ja inspiroivia ja toimivat myös ilman tekstiä hienosti. Tämä on paitsi fiilistelykirja, niin siinä on myös paljon tietoa kevyesti ja sopivan pieniin annoksiin jaoteltuna. Tämän kirjan luettuani aloin haluamaan omaan puutarhaani mm. Kameliajasmiketta, mutta maltan nyt vielä vähän aikaa odottaa ja miettiä mikä sille olisi sopiva paikka.

 Paula Bagge (teksti) ja Heli Ahoniitty (kuvat) - Talvipihan tunnelmia, 2009

Tämän luin ja erityisesti katselin juuri äskettäin. Parasta kirjassa ovat kuvat ja itse asiassa tekstiä onkin tosi vähän. Kirja keskittyy juuri siihen aikaan luonnossa ja puutarhassa, jolloin siellä ei tehdä niitä tavanomaisia asioita. Siihen, miten puutarhaan saa viihtyisiä ja hauskoja elementtejä erityisesti syksyllä ja talvella – olipa sitten lunta tai ei. Vaikka läheskään kaikki kirjan ideat eivät olleet ollenkaan minun makuuni, niin erityisesti kuvituksesta oli ihana nautiskella höyryävä teekuppi kädessä. Saa nähdä, innostunko toteuttamaan muutaman jutun omaankin talvipihaan.

 Mia Grönstrand (teksti) ja Katja Juurikko (kuvat) - Puutarhassa kotini, 2013

Jos Puutarhan aika kirja sai minut hinkumaan omalle tontille Kameliajasmiketta, niin tänä vuonna ilmestyneen Puutarhassa kotini –kirjan innoittamana haluaisin sen ympärille myös pyöreän penkin. Sitten kun puu olisi riittävän iso ja valuttaisi oksiaan kauniisti alaspäin, voisin penkillä loikoillen viettää siestaa ja lukea aina vain uusia kirjoja. Niimpä, unelmissa sille siestalle olisi ihan aikaakin…

 Ilkka Falck (teksti), Katri Schröder (ruokaohjeet) ja Eiler Forsius (kuvat) - Pieniä puutarhaunelmia, 2010

Ilkka Falckin ja kumppaneiden kirja esittelee innostavasti kymmenen erilaista siirtolapuutarhamökkiä. Esittelyjä maustavat ihastuttavat kuvat ja herkulliset ruokaohjeet. Tässäkään kirjassa pääpaino ei ole puutarhanhoito-ohjeilla vaan mökkien ja puutarhojen tunnelmassa. Sain silti tästäkin kirjasta uusia ideoita, mitä kasveja voisin myös omalle pihalle laittaa. Itse tunnustaudun enemmänkin hyötypuutarhan kannattajaksi, mutta tämä kirja jos mikä osoittaa, että kun kukkiva puutarha on huolellisesti suunniteltu ja tehty, niin kyllä siellä silmä (ja sielu) lepää ja aikaansa on takuulla mukava viettää.

Kuvitus tukee tarinaa

Ainakin minulle, ja luultavasti myös pojalleni, kuvitus on yhtä tärkeä, osin ehkä jopa tärkeämpi osa kuvakirjojen lukunautintoa kuin itse tarina. Yksi viime aikojen ihania kirjatuttavuuksia ovat olleet niin tekstin kuin kuvituksenkin puolesta Tapani Baggen Tahvo ja Bella –kirjat, joita on tähän mennessä ilmestynyt kolme: Tahvo ja Bella pyörremyrskyssä, Tahvo ja Bella hernerokkasumussa ja Tahvo ja Bella lumipyryssä .Ihanan ja erityisesti tarinoihin istuvan kuvituksen on näihin kirjoihin tehnyt Salla Savolainen. Nämä kaikki on meillä luettu jo moneen kertaan ja lisää odotellaan. Heti kun ehdin, niin aion ottaa omalle lukulistalle myös Baggen dekkarit. Saa nähdä soljuuko niiden teksti ja tarina yhtä mukaansatempaavasti kuin lasten kuvakirjojen – kun ei ole tukena sitä vetävää kuvitusta.

Ikuisia kestosuosikkeja meidän perheessä ovat myös Viirut ja Pesoset sekä Mimmi Lehmän seikkailut, mutta eipä niitäkään osaisi oikein edes ajatella ilman Sven Nordqvistin kuvitusta. Toisaalta on ihanaa antaa uusien kuvittajien näyttää osaamistaan. Eipä sitä muuten voi edes sanoa, toimiiko toisenlainen kuvitus jossain kirjassa vai ei. Kun Lauren Childin kuvittama Peppi Pitkätossu ilmestyi vuonna 2007, halusin lukea sen ehdottomasti heti. Ja ihastuinkin kuvitukseen kyllä valtavasti. Mutta ei kirja oikeastaan Peppi Pitkätossulta tuntunut. Ihan hienolta kyllä, mutta ei Peppi Pitkätossulta. Ei.

Kuvitus on balanssissa mielestäni myös Birgitta Stenbergin Perttu-kirjoissa, joiden kuvittaja on Mati Lepp. Vaikea edes sanoa, millaista hyvä kuvitus on, mutta Perttua on mielestäni hyvin vaikea kuvitella erinäköiseksi kuin miksi Lepp on sen luonut. Ja onhan näitä. Hienoja kuvituksia vaikka kuinka paljon ja hyvin eri tyylisiä. Yhteen sopii herkempi viiva kun taas toinen tarina tarvitsee ärhäkämpää otetta. Luulen, että poikani on paljon ”suvaitsevampi” kuvituksen suhteen kuin minä ja hänelle kelpaavat useimmat sellaisetkin kirjat, jotka eivät itseäni niin innostaisi. Toki ne sitten luetaan – ainakin kerran.

Ilman Mauri Kunnasta en voi puhua kotimaisista lastenkirjoista tai ainakaan niiden kuvituksesta. Koska ainakin meidän perheessä äiti on se, joka ensimmäisenä kyllästyy saman kirjan lukemiseen ilta toisensa jälkeen, on kuvitus usein se, jonka voimin kirjaa jaksaa tahkota useammankin kerran peräjälkeen. Ja Mauri Kunnaksella kuvitus on siksi juuri niin hieno, että siitä löytää joka kerta jotain uutta. Kun Herra Hakkaraiset on löydetty, on sivuilla vielä mielin määrin hiiriä, lintuja ja pimeässä loistavia silmiä, jotka huomaa vasta lukukerran x jälkeen. Vaikka paljon lainaammekin kirjoja kirjastosta, niin Kunnaksia meille on myös ostettu omaksi, koska ne kestävät niin hyvin aikaa. Paitsi että niitä olemme lukeneet lapsina jo minä ja mieheni, niin veikkaanpa, että ne uppoavat ihan hyvin vielä lastemme lapsillekin.

 

Kuolema

Tänä syksynä poikaamme on oikeastaan ensimmäistä kertaa mietityttänyt kuolema. Paitsi että lähipiirissämme on kuollut parikin ihmistä, myös siskoni jo iäkäs koira kuoli.

Minulle on paljon luontevampaa käsitellä kuolemaa ja muita lapselle vaikeita asioita kirjojen kautta. Onneksi kirjastosta on löytynyt monia hyviä kirjoja myös tähän tarkoitukseen. Yksi kauneimmista nyt löytämistämme on Britta Teckentrupin sekä kirjoittama että kuvittama Muistojen puu, joka kertoo vanhasta ketusta, joka kuolee ja jota muut eläimet alkavat muistella. Näistä muistoista kasvaa puu paikkaan, jossa kettu kuoli. Sinä iltana kun luimme tämän kirjan ensimmäistä kertaa, halusi poikani lukea kirjan saman tien uudelleen, niin kovasti hän siitä piti. Kirja kertoo kuolemasta kauniisti ja korostaa sitä, että on tärkeää muistella kuolleita läheisiä. Kun siskoni koira kuoli, olisi poikani halunnut nähdä koiran kuolleena, jolloin sanoin, että eikö olisi mukavampaa muistella koiraa iloisena metsällä ja niitä kivoja hetkiä kun koira vielä oli hyvässä kunnossa, eikä sairauden väsyttämä. Muistojen puu tuki tätä samaa näkökulmaa hienosti.

” Kettu oli elänyt pitkän ja onnellisen elämän, mutta nyt se oli väsynyt. Se katsoi rakasta metsäänsä viimeisen kerran, sulki silmänsä ja vajosi ikuiseen uneen.” (Teckentrup: Muistojen puu)

Sen sijaan petyin Tove Appelgrenin kirjaan Vesta-Linnea mieli mustana. Lainasin kirjan kirjastosta Salla Savolaisen kuvituksen takia. En itse asiassa edes tiennyt sen sivuavan kuolemaa, koska kirjastossa selasin sitä vain pintapuolisesti. Jotenkin äitinä tuli surullinen olo siitä, että lapsi ajattelisi omia hautajaisiaan, silloin kun tulee kinaa toisten lasten ja omien sisarusten kanssa. Luin kirjan sitkeästi loppuun ja olin itse asiassa tyytyväinen, että poikani touhusi vähän omiaan samaan aikaan ja kuunteli vain puolella korvalla. Vaikka kirjassa onkin onnellinen loppu, jäi siitä mieleeni surullinen olo pitkäksi aikaa. Toisaalta, voi olla, että jonain muuna ajankohtana kirja olisi toiminut paremmin, mutta nyt kun kuolema oli niin lähellä, se ei tuonutkaan lohdutusta vaan ainoastaan pahan olon. Pitää tutustua pikapuoliin myös muihin Vesta-Linnea –kirjoihin. Appelgrenin kieli ja kirjoitustyyli on niin soljuvaa, että luulen, että muista hänen kirjoistaan saamme iloa ja ajattelemisen aihetta paljonkin.

Kaiken kaikkiaan olen todella iloinen siitä, että lähes aiheeseen kuin aiheeseen löytyy hyvää ja kulloistakin elämänvaihetta tukevaa lastenkirjallisuutta. Ja näyttää jopa siltä, että kirjailijoiden innostus käsitellä vaikeita aiheita lastenkirjoissa, on vain lisääntynyt viime vuosina. Toivottavasti saan tartutettua edes pienen palan kirjainnostusta myös lapsiini siinä mielessä, että he aikuisenakin tarttuisivat kirjoihin, joita juuri siinä elämänvaiheessaan tarvitsevat ja jotka tuovat heille iloa, turvaa, lohtua… mitä ikinä sitten tarvitsevatkin.

 

Iltasatu

Iltasatukirjan valinnasta päättää useimmiten lapsi itse, mutta usein ainakin äiti ehdottaa jotain. Äidin kriteerinä on myös se, että kirjassa on jokin tarina. Tällä saan kätevästi blokattua pois kaikki itseäni puuduttavat traktorin tai mopojen ominaisuuksia käsittelevät kirjat. Toki niitä luetaan muulloin, mutta nukutustarkoitukseen tarinakirja on mielestäni kätevämpi.

Olemme ottaneet tavaksi lukea sadun jälkeen pienen pätkän lasten raamattua. Tämän tavan aloitti isä, kun poikamme sai viisivuotislahjaksi raamatun kotiseurakunnaltamme. Olimme koko perhe kesällä pitkään lomalla, koska perheeseemme syntyi vauva ja usein päivät olivat toimintaa täynnä ja poikanen hyvin väsynyt iltaisin. Usein hän viimeistään tähän raamattupätkään nukahtikin ja isi tuli voitonriemuisena lapsen huoneesta olohuoneeseen – onnistuin!!

Bloggaamisesta

Olen jo pitkään miettinyt bloggaamisen aloittamista. Blogeja olen lukenut kauan monista eri aiheista, puutarhoista, kirjoista, sisustuksesta, lapsiperhearjesta, kuntoilusta, liikunnasta jne. Joku aika sitten kirjoitin myös graduni blogeista ja tämä sai kiinnostukseni heräämään entistä enemmän. Samalla myös kynnys nousi korkeammalle. Tutustuinhan gradua tehdessäni niin mielettömän hienoihin blogeihin ja aktiivisiin bloggaajiin. Luettuani Katja Jalkasen ja Hanna Pudaksen kirjan Rivien välissä, päätin kuitenkin tarttua tuumasta toimeen. Eipä se mitään ota jos ei annakkaan. Paitsi ehkä vähän aikaa ja kekseliäisyyttä. Näin äitiyslomalla ollessa, luulen, että bloggaaminen tuo kuitenkin mukavaa vaihtelua arkihommiin ja pitää tavallaan yllä myös ammattitaitoani.

Bloggaaminen on kyllä tosiaankin pyörinyt mielessäni jos jonkinlaisissa asiayhteyksissä, vai tuleeko kenellekään muulle mieleen myös bloggaaminen Haloo Helsingin biisistä Maailma on tehty meitä varten ?

”Maailma on minun, maailma on sinun, Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää…”

 

Niinpä. Jäljen. Vaikka niitä jälkiähän nyt jää kaiken aikaa ja kaikkialle, mutta voihan vielä yhden lisää jättää omaan blogiinsakin...