Tämä äiti tunnustaa olevansa
välillä niin ymmällään viisivuotiaansa uhmaiän edessä. Monesti on myös niin,
että ne parhaat ratkaisut siitä, kuinka tilanteessa olisi pitänyt toimia,
tulevat mieleen vasta jälkikäteen ja kiireessä ja pikaannuksissa onkin toiminut
ihan eri tavalla.
Viime aikoina perhettämme on
puhuttanut mm. hyvät tavat, toisen kuunteleminen ja sen sanomaan keskittyminen,
ajankäyttö, lelujen levitteleminen ympäriinsä, tylsät tylsät rutiinit
(hampaiden pesut, pukemiset, lelujen siivoamiset, ruokailut jne…) ja mikä nyt
milloinkin.
Kun omat keinot alkavat loppua,
marssii tämä äiti usein silloinkin kirjastoon ja kaivelee paitsi
kasvatusoppaita, niin myös niitä moninaisia lasten kuvakirjoja, joissa näihin
hyvin samankaltaisiin asioihin paneudutaan.
Yksi suosikeistani on ehdottomasti
Timo Parvelan Anna ja Antti –kirjat,
joiden tilanteet ovat välillä kuin suoraan meidän perheestämme. Välillä
toivoisin olevani juuri niin kuin perheen isä, yhtä kekseliäs ja pitkäpinnainen,
vaikeidenkin tilanteiden keskellä. Hulvattomissa kirjoissa on Taru Castrénin raikas kuvitus.
Jeanne Willisin kirja Kukas nyt nauraa oli hulvaton ja erityisesti pojan suosikki. Tiedä sitten jäikö siitä
jonkinlainen siemen mieleen itämään, miten voi käydä jos kavereiden, tai äidin,
epäonnelle oikein kovasti nauraa ja toisten kustannuksella pilailee. Pitää
varmaan ottaa tämä lukulistalle pian uudelleen sillä vahingonilostakin ollaan
viime aikoina jonkun verran juteltu.
Kasvatusasioissa idolini on
ehdottomasti lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänen tapansa kirjoittaa
huumorintajuisesti ja ymmärrettävästi vakavista asioista saa minulta täyden
kympin. Vaikken ole montaakaan Sinkkosen kirjaa lukenut kokonaan, niin selailen
niitä aina kun sopiva sattuu käsiin ja Sinkkosen eri lehtiin kirjoittamia
kolumneja en juuri koskaan jätä lukematta. Hienoa, että joku osaa avata
erityisesti poikien maailmaa niin havainnollisesti, koska itselleni poikien
jutut olivat melkoisen vieraita ennen poikani syntymää ja kaikki kehitysvaiheet
tulevat nyt vähän puun takaa. Onneksi tuo mies taitaa minua paremmin tajuta
näitä poikamaisia piirteitä ja välillä toteaakin, että eikös tuo nyt ole ihan
normaalia viisivuotiaalle pojalle… Niin kai sitten. On.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti