22.1.2014

Metsän tarina

Metsän tarina oli ensimmäinen elokuva, jonka kävimme poikamme kanssa leffassa katsomassa ja ihastuimme siihen koko perhe (vauva olikin tuolloin, viime keväänä, vielä massussa). Nyt Metsän tarina on ilmestynyt myös kirjana. Luin kirjan jo kertaalleen pojalleni ja ilmeisen ihastunut myös hän siihen oli, koska olisi ollut valmis aloittamaan kirjan saman tien uudelleen. Ehdotin, että hän lukisi sen myös isin kanssa, koska silloin jutustelun aiheet ovat todennäköisesti erilaisia kuin äidin kanssa lukiessa. Ja paljon meillä juttua kirjasta riittikin. Välillä ei edetty yhtä sivua enempää, kun poikanen tarkisti asioita ja kysyi usein, mitä mikäkin sana tai sanonta tarkoittaa. Kirjassa onkin hyvin paljon kielikuvia, entisaikojen uskomuksia ja asioita, jotka ovat viisivuotiaalle vielä vähän vieraita. Äitinä ja kirjastoalan ihmisenä olenkin erityisen tyytyväinen siihen, että poikani tarkistaa yleensä kaikki asiat, joita ei ymmärrä ja joista haluaa tietää lisää. Johan sen sanontakin sanoo, ettei kysyvä tieltä eksy. Ja toivottavasti ei eksykään…

Metsän tarina –kirjan on kirjoittanut vihtiläinen elokuvaohjaaja ja kirjailija Ville Suhonen, joka yhdistää kirjassa hienosti lapsuuden muistot ja kokonaisen metsän tarinan, elinkaaren. Kirjaa on mukava lukea, koska samoin kuin elokuvassakin, siinä isä kertoo pojalleen tutusta lapsuuden metsästä, sen kaikista vaiheista. Kirja onkin mielestäni erityisen hyvä ääneen luettavaksi ja uskon, että kuuntelemiseen uppoutuisi melkein kuka tahansa ikään tai sukupuoleen katsomatta. Valokuvat kirjaan on täydellä intensiteetillä kuvanneet MikkoPöllänen ja Hannu Siitonen. Eläinten houkuttelemiseen he eivät ole käyttäneet haaskoja tai ruokintaa vaan kaikki on saatu aikaan spontaanein keinoin. Tai no, en tiedä onko hirveksi pukeutuminen ja hirvilaumaan lyöttäytyminen ihan spontaania, mutta hienoa jälkeä on kolmikko saanut aikaan joka tapauksessa. Täydellisyyden tavoittelusta ja heittäytymisestä kertoo jotain jo se, että Metsän tarina–elokuvaa kuvattiin kokonaiset neljä vuotta.

Metsän tarina –kirja ja elokuva ovat tosiaankin niin hienoja ja vaikuttavia katselu- ja lukuelämyksiä, että on vaikeaa jopa keksiä riittävän hienoja adjektiiveja niitä kuvaamaan. Erityinen hienous piilee mielestäni myös siinä, että tietoa ei tarjoilla tuputtamalla vaan se ikään kuin tulee itsestään, oheistuotteena. Lisää tällaista. Kiitos.

”Niin isä ryhtyi kertomaan tarinaa vanhasta metsästä ja sen asukkaista. Siellä hän oli lapsuudessaan kulkenut ja siellä olivat vaeltaneet myös hänen vanhempansa ja esi-isänsä aikana, jolloin metsää oli kaikkialla. Se oli ollut hänen elämänsä tärkein paikka.”

”Niinpä eräänä kesäisenä päivänä isä ja poika lähtivät metsäretkelle, ja poika odotti näkevänsä kaikki ne eläimet, puut ja kasvit, joista isä oli kertonut. Turha meidän on niitä etsiä, isä sanoi. Ne kyllä kuulevat meidät, yleensä siirtyvät vaivihkaa sivummalle ja haluavat olla rauhassa. Mutta jos istumme alas, ja odotamme hiljaa, vartin, puoli tuntia, niin ehkä metsän asukkaat tulevat katsomaan, keitä vieraita heidän luokseen on tällä kertaa tullut. Ja silloin ne saattavat kertoa sinulle oman metsän tarinansa”

                                                                                       (Suhonen, Ville: Metsän tarina)


 

14.1.2014

Kreetta Onkeli

Jokin aika sitten nappasin kirjastosta mukaani Kreetta Onkelin tänä vuonna ilmestyneen kirjan Poika, joka menetti muistinsa. Lainasin sen ihan vaan itselleni, koska ajattelin, että poikani ei sitä välttämättä vielä jaksaisi kuunnella. Sen verran tärkeitä kuvat vielä viisivuotiaalleni ovat. Kirja oli mielestäni aivan ihana. Mieletön tarina ja hienosti kirjoitettu. Se antoi myös paljon ajattelemisen aihetta. Millaisia me ihmiset oikeasti olemme? Miten toisistamme ajattelemme? Jääkö joihinkin ihmisiin kokonaan tutustumatta ensivaikutelman perusteella, vaikka suhteesta voisi syntyä vaikka kuinka syvä ja hieno? Kuinka paljon tutustumista rajoittaa se, että toinen on köyhä ja toinen rikkaampi ja näillä ryhmillä jo asuinympäristöt ovat välillä kovinkin etäällä toisistaan, varsinkin suuremmissa kaupungeissa. Kirja oli yhtä tunteiden vuoristorataa ja sai minut miettimään mm. sitä, jos omalle pojalle kävisi kuin kirjan Artolle. Omallakin naperolla kun tuo mielikuvitus laukkaa välillä melkoisesti ja muutenkin hän on luonteeltaan vähän sellainen hidas viipyilijä, joka saattaa jäädä miettimään omiaan kesken muun tekemisen.

Kreetta Onkelin kirjoja en olekaan itse asiassa lukenut sitten Ilosen talon, mutta tästä Finlandia Junior –palkinnonkin voittajasta ilahduin niin kovasti, että lainasin saman tien Onkelin toisenkin uutuuskirjan Ahmattien yö, kekriseikkailu. Pakko tunnustaa, että minullekin Kekri on tutumpi Halloweenina, kiitos tehokkaan jenkkimarkkinoinnin. Onkelin kirjan myötä Kekri tuli kuitenkin edes vähän tutummaksi ja onhan se kiinnostava osa kansanperinnettä. Mietin, että minkälaista oikeasti olisi, jos jo edesmenneet sukulaisensa voisi kerran vuodessa kutsua kylään. Keitä kutsuisin ja ketkä jättäisin kutsumatta? Tai uskaltaisiko sitä ketään edes kutsumatta jättää, voisi muuten käydä huonosti. Mainion kuvituksen kirjaan on tehnyt Jussi Kaakinen ja luulenpa, että ilman tätä hienoa kuvitusta kirja ei olisi ollenkaan niin mukaansatempaava. Paitsi että siinä on hienot ja tunnelmaan sopivat värikuvasivut, on lähes jokaiselle sivulle ripoteltu sinne tänne mukavia kuvayllätyksiä. Muutenkin kirja oli mielettömän raikas ja erilainen kuin mitä olen pitkään aikaan lukenut. Eikä varmaan edes tarvitse mainita kuka kirjan henkilöistä on suosikkini – mummo, Ehdottomasti! Ja jo näistä kahdesta Kreetta Onkelin kirjasta käy hyvin selväksi se, kuinka monipuolinen kirjailija Onkeli on. Molemmissa tunnelmat ovat niin uskottavia, että mahtaakohan sitä ensi syksynä Kekrin aikaan uskaltautua ulos ollenkaan?

 

7.1.2014

Pari suosikkiamme...

Viime aikoina mieleen on painunut mm. kaksi kirjaa, joita voimme ilolla suositella muillekin lukijoille.

Isänpäivän aikaan kotikirjastoomme oli koottu näyttely isä-aiheisista lastenkirjoista ja meille tuosta näyttelystä mukaan tarttui Stefan Castan kirjoittama ja Mimmi Tollerup Grkovicin kuvittama Isän kanssa ongella. Stefan Castaan olemme tutustuneet aiemmin luettuamme pari Mustikka-jengi -kirjaa. Tämä kirja oli sekä minusta että poikasesta tosi mukava ja ihan kuin meille nakutettu. Kalastus kun on yksi yhteisistä harrastuksistamme. Kesällä ongimme, uistelemme ja heittelemme virveliä ja talvella käymme pilkillä sekä joskus papan kanssa talviverkoilla. Pilkkimisestä innostuimme viime talvena kun muutimme mukavan vesistön lähelle ja ihmeen kauan ja usein viisivuotiaammekin siellä jaksoi istuskella, vaikka saalis usein jäikin laihanlaiseksi. Kirjan tarina voisi hyvin kuvata meidän kalaretkiämme ja kirjaa lukiessa melkein pystyi kuvittelemaan itsensä samaan ympäristöön.

Toinen varsin ihana, vaikkakin hyvin erilainen kuin tuo kalaretki-kirja, on Giles Andreaenin kirjoittama ja Clara Vullaimyn kuvittama Muista rakastaa pikkuinen. Se on runomuotoon kirjoitettu tarina siitä, kuinka päivisin hyvin kiireinen isä ehtii vasta illalla pysähtyä poikansa vuoteen viereen ja jutella tärkeistä asioista, vaikka uskookin poikasensa jo nukkuvan. Se on luettu meillä jo monen monta kertaa sekä isän että äidin toimesta. Ja vaikka poikamme usein pitääkin kirjoista, joissa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, niin tästä kirjasta hän tykkää, vaikka kyseisiä aiheita ei siinä olekaan. Myös kuvitus on äärimmäisen kaunis ja hienosti tarinaan sopiva. Voisin hyvin kuvitella itseni asumassa tuon ihanan kettuperheen kodissa, varsinkin kun tässäkin perheessä on pieni poika ja ainakin vaatetuksesta päätellen tyttövauva. Kaiken lisäksi kirjassa on niin tärkeitä ajatuksia, että ei voi kuin ihastella, miten opettavuus on tähänkin kirjaan hienosti ujutettu.

”Ja kun toisinaan joudun torumaan, älä hyvää tuultasi hukkaa. Teen sen rakkaudesta, sanoi Iso ja sipoi otsalle valuvaa tukkaa”

”Elämässä voi itsensä satuttaa, niin kaikille käy – tiedän sen. Monin tavoin saamme oppia, kulta, kasvaa kolhuista viisastuen.”

”Se on varma tie olla onnellinen ja ainoa tapa olla vapaa. Usko itseesi aina, usko unelmiin, ole se mikä olet, oma itsesi tapaa.”

Varsinkin tämä viimeinen kohta oli mielestäni niin hieno. Juteltiinkin pojan kanssa siitä, että olisi tärkeää, että hän löytäisi ihan oman juttunsa elämässä. Jonkun sellaisen, jota hän haluaisi tehdä. Olipa se sitten harrastus tai työ, kunhan se on mielekästä ja tuottaa iloa ja onnellisuutta. Mitään sen tärkeämpää ei elämässä sitten olekaan.