Vink, vink – innostuisit nyt…

Lukemista, lukemisen vähenemistä ja lukemiseen innostamista on mielestäni viime aikoina pohdittu jopa tavallista enemmän mediassa. Onkohan tilanne oikeasti niin paha, voidaanko sille jotain tehdä vai olemmeko menettäneet seuraavan iloisten lukijoiden sukupolven jo tyystin tietokoneille ja muille harrastuksille?

Kirjastolehdessä 2/2013 oli juttu Jari Sinkkosesta, jossa myös hän pohti lukemista. Erityisesti hän oli huolissaan poikien ja miesten vähäisestä lukemisesta ja siitä, että kaikenlainen tietokonepelaaminen on vienyt aikaa juuri lukemiselta. Vielä ei meidän perheessä näitä ongelmia ole – paljon luetaan ja vähän pelataan. Mutta tulevaisuuteen tulee toki varautua ja pelikoneiden vaarat pitää mielessä. Kovasti tykkäämme koko perheenä liikkua ja harrastaa, joten toivottavasti tästä saamme ainakin yhden aseen liiallista pelaamista vastaan. Lukemiseenkaan poikanen ei ainakaan vielä ole kyllästynyt ja pyrimme lukemaan päivittäin myös muulloin kuin iltasatuaikaan. Itse olen sitä mieltä, ettei ole niin väliä mitä luetaan, kunhan luetaan. Siksi luemme usein poikasen kanssa yhdessä myös aamun lehteä. Joskus kerron jutuista vähän muunneltua totuutta, ellen halua ihan rehellisesti kertoa mitä minkäkin kuvan alla sanotaan. Mutta on meidän talossa käynyt tonttujakin ja joulupukki on edelleen olemassa, joten ei siinä sen kummempaa. Tulevaisuudessa sen sitten näkee, onko suutarin lapsella kengät vai ei eli mihin saakka lukemisinnostus kantaa.

 Silloin tällöin vinkkailen kirjoja myös siskoni lapsille. Viime syksynä löysinkin pitkästä aikaa kirjan ja kirjasarjan josta kymmenvuotias innostui – samoin kuin myös minä. Kirja oli Johanna Hulkon Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus. Tämä oli ensimmäinen osa Geoetsivien sarjaan ja yhtenä koukuttamiskeinona on käytetty sitä, että kirja loppuu seuraavan osan ensimmäiseen lukuun. Näin lukija saa pienet maistiaiset jo etukäteen – sama idea kuin kirjavinkkauksessakin. Tämä kirja oli aika helppo ”myydä” kummitytölle sillä harrastamme itsekin kätköilyä, joten kirjan aihepiiri oli jo valmiiksi houkutteleva. Kirja toimii takuulla myös toisinpäin – ellet vielä kätköile, niin luultavasti näistä kirjoista saat siihen ainakin jonkinlaisen kipinän. 

Seura –lehti otti kantaa lukemisinnostukseen Toimituspäälliköltä -palstallaan 31.10.2013. Siinä toimituspäällikkö-äiti oli huolissaan oman lapsensa tietokoneinnostuksesta lukemisen kustannuksella. Hänen työkaverinsa lapsi oli taas jättänyt väliin Venetsian nähtävyydet ja uppoutunut Viisikoiden pariin lomamatkallaan. Lapsia on siis monenlaisia, lukevia ja ei. En usko, että kyse voi pelkästä mallioppimisesta ja kirjojen pariin innostamisestakaan olla vaan eiköhän kyse ole myös persoonallisuuden eroista. Kun toinen halajaa satujen ja tarinoiden hitaampaa rytmiä ja uppoutuu maailmoihin kirjojen kautta, niin toinen on omimmillaan pelatessaan koneella. Ja eipä sillä. Ei tietokoneet pelkästään pahoja ole. Ei. Kyse on kai enemmänkin aineiston laadusta, jota tietokoneilla käyttää ja paljonko aikaa niiden parissa vierähtää. Onneksi aikuisen ja kasvattajan ei tarvitse olla täysin yksin vaikean tehtävän edessä vaan peleillekin on jo lähtökohtaisesti määritelty ikärajat. Kunhan vanhemmat vain pitäisivät niistä kiinni. Samoin kuin siitä, ettei pelit ja tietokoneet ole se ainoa tai edes tärkein harrastus lapsen elämässä. Siinäkin on vielä monilla vanhemmilla aika paljon tehtävää. Kirjastolehdessä Jari Sinkkonen ehdotti muutamia keinoja lukemisen innostamiseen ja pelaamisen vähentämiseen. Yksi niistä oli se, että koulu, vanhemmat ja oppilaat sopisivat yhdessä esimerkiksi parin viikon pelilakosta, johon kaikki sitoutuisivat. Kun ei kaverinkaan luona saisi tuona aikana pelata, niin ehkä lapset huomaisivat ympärillään myös kaikkea muuta mielenkiintoista ja hauskaa tekemistä. Pari viikkoa ei toki peliriippuvuudesta pelasta, mutta kylvää ehkä siemenen huomaamaan myös kaiken muun kivan ja hauskan puuhailun. Ja – sehän on sitten niin, että se pelilakko koskee myös äitejä ja isiä ja opettajia myös – eli annetaan angrybirdsien olla pari viikkoa ihan rauhassa!

Toimituspäällikkö Tarja Penttinen otti jutussaan esiin myös vuosittain jaettavan Rakkaudesta kirjaan –palkinnon, jonka tänä vuonna sai Lukukoira Börje ohjaajansa Raisa Alameren kanssa. Penttinen ehdotti seuraavan vuoden saajaksi Helsingin Rikhardinkadun kirjastoa, joka on alkanut järjestää satusynttäreitä lapsille. Ulkoistetut synttärithän ovat nykyisin hyvinkin yleisiä. Hän peräänkuulutti samanlaista ideaa myös nuorille. Ja mikä ettei. Kunhan konseptista ideoidaan riittävän vetävä ja ikäryhmälle oikeanlainen, niin eiköhän vähän vanhemmatkin tähän innostuisi. Ja mitä vielä – lailahirvisaarisynttärit eläkeläisille, leenalehtolainensynttärit kotiäideille ja reinolehväslaihosynttärit reserviläisille. Tuleehan näitä. Ideoita.

Kirjavinkkauskin on päässyt tänä syksynä Suomessa otsikoihin hieman negatiivisessa valossa. Tekijänoikeusasioita tiukasti katsoen, kirjoja ei saisi korvauksetta lukea ääneen. Mutta onko vinkkaus kirjojen lukemista? Ei ainakaan kirjavinkkauksen äidin Marja-Leena Mäkelän mielestä (Hämeen sanomat 17.11.2013). Hän sanoo kirjojen olevan hänellä päässään ja vinkatessaan hän ei varsinaisesti lue kirjaa vaan kertoo siitä. Ja onneksi monet kirjailijatkin ovat vinkkauksen puolella ja sitä mieltä, että vinkkaus lisää heidän kirjojensa lukemista eikä suinkaan vie heidän leipäänsä. Kirjavinkkausta todella tarvitaan. Ei ole itsestään selvää, että pieni tai vähän isompikaan lukija löytää itseään kiinnostavaa lukemista kirjaston runsaista hyllyistä. Ei. Vaikka apuna olisi äiti, isi tai kirjaston työntekijäkin. Vinkkauksen tärkeydestä kertoo sekin, että yleensä vinkatut kirjat menevät saman tien lainaan. Vinkata kannattaa siis nimenomaan sellaisia kirjoja, joita lukijat eivät tahdo muuten hyllyistä löytää. Kansikuva ei aina kerro kaikkea. Itse olen ainakin lastenkirjoista saanut sellaisia lukuelämyksiä, että toivoisin niitä ihan jokaiselle äidille, isille, kummille, mummolle jne. Lastenkirja ei mielestäni nimestään huolimatta ole kirja lapsille vaan ihan jokaiselle.

2.11.2013 Hämeen sanomissa taas oli juttu lastenkirjoista vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Siinä kerrottiin Lastenkirjainstituutin näyttelystä ”Tätä kirjaa en lapselleni lue”. Ainakin aiheita lastenkirjoissa nykyään löytyy joka lähtöön eli on vanhempien itse päätettävissä mistä aiheista haluaa jälkikasvulleen lukea. Itselläni ei tiukkaa rajaa minkään suhteen ole. Paitsi, että luetaan puhtaasti ajanvietteeksi, luemme usein juuri niistä aiheista, jotka kulloinkin mietityttävät ja puhuttavat. Mihinkään mielestäni liian rankkaan en ole edes tainnut törmätä. Jutun kirjoittanut toimittaja Marika Riikonen käytti esimerkkinä mm. yhtä omaa lempikirjaansa Kapu Karvakorva, koira, jota ei kukaan määräillyt. Minkälaista kasvatusmallia kirja edustaa? Pitäisikö siitä olla huolissaan? Laitoin tämän kirjan heti muistiin. En ole kirjaan törmännyt, mutta luultavasti saan kirjasta hyvän aasinsillan siihen, että joillain poikani hoitokavereilla on erilaiset säännöt ja ohjeet kuin meidän perheessä. Tästä olemme jutelleet , joten saa nähdä millaista keskustelua kirjasta saamme aikaiseksi. Onko äiti edelleen välillä tosi tiukkis vai olisiko kiva elää niin kuin Kapu Karvakorva? Ja aiheiden rankkuudesta puheen ollen. Annoin poikani vähän aikaa sitten katsoa televisiosta kohdan, jossa lapsi syntyy. Poikanen katsoi tarkkaavaisesti ja totesi – ”ai ne syntyy ilman vaatteita. Mä luulin, että niillä on vaatteet päällä”. Se siitä, ei tainnut olla liian rankkaa…