Miinat ja Manut

Miinat ja Manut ovat kuuluneet jo vuosia sekä minun että poikani lempikirjoihin. Ja aina ne vain jaksavat innostaa. Välillä ne saattavat lojua kuukausiakin koskematta, mutta sitten ne taas löytyvät ja niitä saatetaan lukea montakin saman päivän aikana. Kirjastosta olemme lainanneet silloin tällöin myös ääniversioita, joissa on paketissa sekä kirja että cd-levy. Ja ollaanpa käyty katsomassa myös kerran Miina ja Manu-teatterinäytös, joka sekin oli oikein onnistunut.

Äitinä minua kiehtoo toki näissä kirjoissa myös niiden opettavuus sekä se, että ne ovat kotimaisia. Hahmot on luonut taiteilija Teuvo ”Teutori” Koskinen (1941-2000) ja niiden esikuvina ovat oikeat kissat, jotka asustelivat taiteilijan appiukon luona Tampereella. Aluksi Koskinen sai tehtäväkseen vuonna 1982 suunnitella vain aapisen, mutta pikku hiljaa siitä on kasvanut kokonainen kirjasarja. Teutori ehti kuvittaa ja pääosin myös kirjoittaa ennen kuolemaansa 47 tarinaa. Myöhemmin kuvituksia ja tarinoita ovat tehneet monet muutkin. Eivätpä tainneet ne oikeat Miina ja Manu-kissat aavistaa millainen suksee heidän tempauksistaan oikein syntyisikään.

Meidän perheessä Miinojen ja Manujen kautta on opeteltu mm. liikenteessä käyttäytymistä, leipomista sekä entisaikojen maatilan töitä. Kirjoista on saatu lohtua myös silloin kun päiväkotiin meno on jännittänyt tavallista enemmän tai kun ollaan käyty hammaslääkärissä ja lääkärissä. Pitkään poikani pelkäsi Miina ja Manu eksyksissä kirjan kohtaa, jossa juurakko näyttää pelottavalta haamulta ja mietti omillakin metsäretkillä, miltä juurakot iltaisin mahtavat näyttää. Muita pelottavia kohtia ei kirjoissa kuitenkaan ole ollut ja niinpä ne mielestäni sopivatkin jo hyvin pienille lapsille ja ovat ainakin meillä säilyttäneet kiinnostavuutensa pitkään. Joitain tuo kirjojen opettavuus voi häiritäkin. Minua oikeastaan ei, koska se yleensä tehdään nimenomaan niin, että Manu on tehnyt jotain väärää tai hassua ja siihen Sulo-eno sitten kommentoi miten asia on ja miten tilanteessa pitäisi toimia. Luulen myös meidän viisivuotiaamme mielellään samaistuvan nimenomaan vähän vilkkaaseen ja välillä tuhmuuksiakin tekevään kissa-poikaan ja sitä kautta oppi monessa asiassa menee perille paremmin kuin äidin ja isin sanomana. Tai ainakin toivossa on hyvä elää.