Sain juuri luettua Eppu Nuotion kirjan Sekuntiviisaripoika. Kirja sai minut alussa voimaan lähes pahoin, niin pahalta ihmiseltä Merevän pormestari Alfons Tyyber minusta tuntui. Pienen Moun kohtalo tuntui aivan liian pahalta. Kirja oli niin todenmukainen, että pystyin hyvin kuvittelemaan pienen vauvan turvattomuuden. Kirja sai ajatukset kaikista niistä kamalista lapsikohtaloista palaamaan mieleen, joita kaiken aikaa tapahtuu myös oikeassa elämässä. Vaikka kirja saikin aikaan voimakkaita inhoreaktioita, en hetkeäkään silti miettinyt, että jättäisin kirjan kesken. Eppu Nuotion teksti on niin hienoa ja koukuttavaa, että totta kai halusin tietää miten tarina etenee ja päättyy. Kirjailijan luomat hahmot ovat uskomattomia ja lähes todenmukaiset henkilöt on upeasti yhdistetty satumaailman olentoihin. Vähän kuin Tove Jansson Muumeissa.
Kirjastoihmisenä kuvaukset Merevän
kirjastosta ja kirjastonhoitaja Marlei Malettasta kiehtoivat erityisesti.
”Keskellä kirjastoa oli lumottu kirjatarha, jossa
eriväriset kukat kukkivat aina kirjatarhaan tuotujen kirjojen ja niissä olevien
tarinoiden mukaan. Kun Marlei vei kirjatarhaan murheellisten kertomusten
kokoelman, kaikki kirjatarhan kukat hehkuivat syvää, välkehtivää mustaa…”
”Lento- ja lepohuone oli täynnä riippumattoja. Niitä oli
kymmeniä, ellei peräti satoja. Suuria ja pieniä, matalalla ja korkealla. Kun
riippumattoon kävi pitkälleen, ojentautui seinästä hiljainen hyllykäsivarsi.
Siitä saattoi poimia juuri siihen hetkeen sopivan kirjan luettavakseen…”
”Katonrajassa olevassa lasihuoneessa oli vain pulleita,
turkoosinsinisiä ilmapatjoja, joiden taskuihin oli kätketty kirjoja. Kun
ilmapatjalle kävi makaamaan, se nousi irti kirjaston katosta ja leijaili hiljaa
lasikuvun alla, tähtien seassa.”
Olisihan se ihanaa jos omankin
kotikunnan kirjastossa olisi noin ihania tiloja ja huoneita. Pahaa vain
pelkään, että mikäli siellä tuollaista olisi, kirjastoreissut voisivat kestää
aika paljon pidempään. Ja nykyisissäkin, varsin tavanomaisissa kirjastotiloissa
viihdymme usein melkoisen pitkään.
Kirjan vastakkainasettelu hyvän ja
pahan taistelusta, ahneudesta sekä kaiken kestävästä ystävyydestä ovat hienoja
ja ajankohtaisia teemoja ja ne kantavat kirjan alusta loppuun saakka.