Pidän kovasti lastenkirjoista, jotka kertovat kirjoista tai kirjastoista. Niitä ostan toisinaan omaksikin, jos satun jossain huomaamaan. Yleensä kirjoista kertovat kirjat ovat iloisia, kirjoihin ja lukemiseen positiivisesti suhtautuvia ja siksipä niitä on erityisen mukava lukea pojallenikin. Propagandaa – myönnän. Mutta mielestäni ihan hyvää sellaista!
Helen ja Thomas Dochertyn kirja Pikkuinen kirjavoro luettiin
jokin aika sitten useampaankin kertaan. Kirjassa on hieno sanoma. Iltasatu
toden totta kuuluu ihan jokaiselle ja kaikki ansaitsevat iltasadun. Niin myös
pikkuinen kirjavoro, joka on niin epätoivoinen kun kukaan ei lue hänelle
iltasatua, että käy pihistämässä muiden kirjoja. Onneksi Elisa-pupu on
ymmärtäväinen ja kekseliäs, eikä ollenkaan vihainen ja yhdessä he keksivät
keinon kuinka pikkuinen kirjavorokin pääsee nauttimaan iltasaduista toisten
kanssa.
”Kun illan varjot tihenee, niin metsän väki hiljenee. On mieli kevyt, huoleton. Nyt iltasadun hetki on. Kirjoissa eletään jänniä aikoja, välillä tehdään hurjia taikoja. Piraatit seilaavat säällä kuin säällä, prinsessat nukkuvat herneiden päällä. Ja jokainen lapsi vuoteessaan kuuntelee tarinaa innoissaan…”
(Docherty&
Docherty: Pikkuinen kirjavoro)
Monet dekkaristit ovat myös
ammentaneet hyviä tapahtumapaikkoja väkivallanteoilleen ja varkauksilleen
kirjastoista ja siksipä Jean-BaptisteBaronian kuvakirjadekkari Tuomo
Tapiiri ja kadonneen kirjan arvoitus on hyvin viihdyttävä erityisesti
minunkaltaiselleni dekkarien ystävälle ja sen tapahtumapaikka, kirjasto, tuntuu
hyvin luontevalta. Pystyn myös aika hyvin samaistumaan päähenkilö Tuomo Tapiiriin,
joka lukee kaikkialla. Eipä ole juuri paikkaa jossa en voisi itsekään kuvitella
lukevani. Siksipä ripottelenkin kirjoja usein moniin paikkoihin, jotta aina,
kun on hetkinenkin vapaa-aikaa, saan napattua kirjan käteeni. Aikaisemmin, kun
pääsin vielä joskus yksin saunomaan, luin jopa siellä. Nykyisin saunaseuraa on
sen verran paljon, että lukeminen on jätettävä toisiin paikkoihin.
Kuvituksen Tuomo Tapiiri –kirjaan
on tehnyt Laurence L. ja vaikka se on hyvin erilainen kuin josta yleensä pidän,
niin tähän kirjaan se istuu mainiosti. Varsinkin kirjat on piirretty hienosti
ja ne ovat mielettömän aidon näköisiä. Taustat ovat hieman utuiset kun taas
kirjan henkilöt on piirretty terävämmin. Lisäksi kuvissa on vähän
maurikunnasmaisuutta siinä mielessä, että kuvista löytyy jokaisella
lukukerralla jotain uutta.
”Joka aamu Tuomo Tapiiri kiiruhtaa kirjastoon. Se on hänen mielestään maailman ihanin paikka, sillä siellä on tuhansittain kirjoja ja jännittäviä kertomuksia.”
(Baronia: Tuomo Tapiiri
ja kadonneen kirjan arvoitus)
Eoin Colferin kirjaan Legenda Pottu-Mäkisestä sain vinkin
kirjastonhoitaja-kaveriltani ja olihan se. Ihan huippu. Onneksi myös poikani
mielestä. Joillekin kohtauksille naurettiin yhdessä ääneen ja vertailtiin
välillä Pottu-Mäkistä oman lähikirjastomme henkilökuntaan. En ainakaan vielä
ole nähnyt vilaustakaan perunapyssystä, eikä poikaanikaan ole barbileimasimilla
uhkailtu, vaikka välillä volyymit nousevatkin enemmän kuin ainakaan
Pottu-Mäkinen kirjastossaan sallisi.
Välillä sitä oikein ihaillen
ihmettelee, mistä kirjailijat näitä tarinoita oikein ammentavat, millaisia
esikuvia hahmoilla mahdollisesti on vai ovatko jutut puhtaasti kirjailijoiden
mielikuvituksen tuotetta. Taidokasta kaiken kaikkiaan tässäkin, olipa asia
sitten miten vaan.
Colferin kirjan on kuvittanut TonyRoss. Kuvitus on mielestäni hyvin tyypillistä tällaiselle kirjalle, jossa
tekstiä on enemmän kuin kuvakirjassa. Sanoisinko, että se on tekstiä tukevaa ja
mielikuvitusta ruokkivaa. Se ei kuitenkaan millään tavalla tainnuta omia
ajatuksia ja luulen, että olisin saattanut pelkän tekstin perusteelle ajatella
Pottu-Mäkisen hyvinkin samanlaiseksi kuin Ross. Noh, myönnetään. Ehkä vähän
kesymmäksi kuitenkin. Olen kuitenkin jossain määrin jäävi, sillä tunnen vain
sympaattisia ja herttaisia kirjaston tätejä ja setiä – itseni mukaan lukien.
Vaikka luemmekin edelleen poikani kanssa hyvin paljon myös kuvakirjoja, on lukemistoomme
pikkuhiljaa hiipineet myös tällaiset kirjat, joissa tekstin osuus on suurempi.
Luonteva askel lukemisessa – onhan esikoiseni ensi syksynä jo eskarilainen. Ja
hammaskeijukin jo kerran kodissamme vieraillut! Vähän kun poikanen vielä kasvaa niin pitää hivuttautua myös Colferin Artemis Fowl -hyllylle...
”Älä pakota meitä
kirjastoon”, Make aneli, ”Siellä on liian vaarallista.”
”Vaarallista?
Miten ihmeessä kirjastossa voi olla vaarallista?” isä kysyi.
”Ei se kirjastosta
johdu”, Make kuiskasi. ”Se johtuu kirjastonhoitajasta.”
”Ai rouva
Mäkisestä?”, äiti kysyi. ”Hänhän on oikein mukava vanha mummeli.
Colfer:
Legenda Pottu-Mäkisestä