23.6.2014

Kirjoja kirjoista ja kirjastoista

Aika ja motivaatio. Siinä tärkeimmät pulat tällä hetkellä. Mutta taas mennään...

Pidän kovasti lastenkirjoista, jotka kertovat kirjoista tai kirjastoista. Niitä ostan toisinaan omaksikin, jos satun jossain huomaamaan. Yleensä kirjoista kertovat kirjat ovat iloisia, kirjoihin ja lukemiseen positiivisesti suhtautuvia ja siksipä niitä on erityisen mukava lukea pojallenikin. Propagandaa – myönnän. Mutta mielestäni ihan hyvää sellaista!

Helen ja Thomas Dochertyn kirja Pikkuinen kirjavoro luettiin jokin aika sitten useampaankin kertaan. Kirjassa on hieno sanoma. Iltasatu toden totta kuuluu ihan jokaiselle ja kaikki ansaitsevat iltasadun. Niin myös pikkuinen kirjavoro, joka on niin epätoivoinen kun kukaan ei lue hänelle iltasatua, että käy pihistämässä muiden kirjoja. Onneksi Elisa-pupu on ymmärtäväinen ja kekseliäs, eikä ollenkaan vihainen ja yhdessä he keksivät keinon kuinka pikkuinen kirjavorokin pääsee nauttimaan iltasaduista toisten kanssa.

”Kun illan varjot tihenee, niin metsän väki hiljenee. On mieli kevyt, huoleton. Nyt iltasadun hetki on. Kirjoissa eletään jänniä aikoja, välillä tehdään hurjia taikoja. Piraatit seilaavat säällä kuin säällä, prinsessat nukkuvat herneiden päällä. Ja jokainen lapsi vuoteessaan kuuntelee tarinaa innoissaan…”

                                                                   (Docherty& Docherty: Pikkuinen kirjavoro)

Monet dekkaristit ovat myös ammentaneet hyviä tapahtumapaikkoja väkivallanteoilleen ja varkauksilleen kirjastoista ja siksipä Jean-BaptisteBaronian kuvakirjadekkari Tuomo Tapiiri ja kadonneen kirjan arvoitus on hyvin viihdyttävä erityisesti minunkaltaiselleni dekkarien ystävälle ja sen tapahtumapaikka, kirjasto, tuntuu hyvin luontevalta. Pystyn myös aika hyvin samaistumaan päähenkilö Tuomo Tapiiriin, joka lukee kaikkialla. Eipä ole juuri paikkaa jossa en voisi itsekään kuvitella lukevani. Siksipä ripottelenkin kirjoja usein moniin paikkoihin, jotta aina, kun on hetkinenkin vapaa-aikaa, saan napattua kirjan käteeni. Aikaisemmin, kun pääsin vielä joskus yksin saunomaan, luin jopa siellä. Nykyisin saunaseuraa on sen verran paljon, että lukeminen on jätettävä toisiin paikkoihin.

Kuvituksen Tuomo Tapiiri –kirjaan on tehnyt Laurence L. ja vaikka se on hyvin erilainen kuin josta yleensä pidän, niin tähän kirjaan se istuu mainiosti. Varsinkin kirjat on piirretty hienosti ja ne ovat mielettömän aidon näköisiä. Taustat ovat hieman utuiset kun taas kirjan henkilöt on piirretty terävämmin. Lisäksi kuvissa on vähän maurikunnasmaisuutta siinä mielessä, että kuvista löytyy jokaisella lukukerralla jotain uutta.

”Joka aamu Tuomo Tapiiri kiiruhtaa kirjastoon. Se on hänen mielestään maailman ihanin paikka, sillä siellä on tuhansittain kirjoja ja jännittäviä kertomuksia.”

                                                           (Baronia: Tuomo Tapiiri ja kadonneen kirjan arvoitus)

Eoin Colferin kirjaan Legenda Pottu-Mäkisestä sain vinkin kirjastonhoitaja-kaveriltani ja olihan se. Ihan huippu. Onneksi myös poikani mielestä. Joillekin kohtauksille naurettiin yhdessä ääneen ja vertailtiin välillä Pottu-Mäkistä oman lähikirjastomme henkilökuntaan. En ainakaan vielä ole nähnyt vilaustakaan perunapyssystä, eikä poikaanikaan ole barbileimasimilla uhkailtu, vaikka välillä volyymit nousevatkin enemmän kuin ainakaan Pottu-Mäkinen kirjastossaan sallisi.

Välillä sitä oikein ihaillen ihmettelee, mistä kirjailijat näitä tarinoita oikein ammentavat, millaisia esikuvia hahmoilla mahdollisesti on vai ovatko jutut puhtaasti kirjailijoiden mielikuvituksen tuotetta. Taidokasta kaiken kaikkiaan tässäkin, olipa asia sitten miten vaan.

Colferin kirjan on kuvittanut TonyRoss. Kuvitus on mielestäni hyvin tyypillistä tällaiselle kirjalle, jossa tekstiä on enemmän kuin kuvakirjassa. Sanoisinko, että se on tekstiä tukevaa ja mielikuvitusta ruokkivaa. Se ei kuitenkaan millään tavalla tainnuta omia ajatuksia ja luulen, että olisin saattanut pelkän tekstin perusteelle ajatella Pottu-Mäkisen hyvinkin samanlaiseksi kuin Ross. Noh, myönnetään. Ehkä vähän kesymmäksi kuitenkin. Olen kuitenkin jossain määrin jäävi, sillä tunnen vain sympaattisia ja herttaisia kirjaston tätejä ja setiä – itseni mukaan lukien. Vaikka luemmekin edelleen poikani kanssa hyvin paljon myös kuvakirjoja, on lukemistoomme pikkuhiljaa hiipineet myös tällaiset kirjat, joissa tekstin osuus on suurempi. Luonteva askel lukemisessa – onhan esikoiseni ensi syksynä jo eskarilainen. Ja hammaskeijukin jo kerran kodissamme vieraillut! Vähän kun poikanen vielä kasvaa niin pitää hivuttautua myös Colferin Artemis Fowl -hyllylle...

”Älä pakota meitä kirjastoon”, Make aneli, ”Siellä on liian vaarallista.”
”Vaarallista? Miten ihmeessä kirjastossa voi olla vaarallista?” isä kysyi.
”Ei se kirjastosta johdu”, Make kuiskasi. ”Se johtuu kirjastonhoitajasta.”
”Ai rouva Mäkisestä?”, äiti kysyi. ”Hänhän on oikein mukava vanha   mummeli.

                                                                             Colfer: Legenda Pottu-Mäkisestä

16.4.2014

Valokuvakirjat

Valokuvin kuvitettuja lastenkirjoja on olemassa aika vähän jos ei ajatella puhtaita tietokirjoja vaan pelkästään tarinoita, fiktiota. Poikaani kiinnostaa erityisesti traktorit ja muut maatalouskoneet ja näistä aiheista ollaan pari erityistä suosikkia kuitenkin löydetty. Toinen on tanskalaisen  Ilona Thorup Skrivenin käännöskirja Aatu ja sininen traktori ja toinen kotimainen Paula Havasteen Henkka maalla. Näistä kumpainenkin on lainattu kirjastosta jo moneen kertaan ja poikanen osaa ne jo melkein ulkoa.

Henkka maalla on ihanan kotoinen kirja, jonka tapahtumat voisivat tapahtua ihan tässä meidän kulmillakin. Asummehan ihan maalaistalon vieressä kuten Henkkakin ja useamman kerran nuori-isäntä on kysynyt poikaani traktorin kyytiinkin. Vielä ei poikanen ole uskaltautunut, vaikka mummolassa samaa hommaa on päässyt kyllä useinkin tekemään. Joka kerta kun traktori tai puimuri pellolla pörrää, on poikanen kuitenkin takuulla katselemassa jos vain kotona sattuu olemaan. Kotoisen tarinan lisäksi Henkka maalla –kirjassa on myös ihanan aito kuvitus, joka puhuttelee niin minua kuin poikaanikin. Juuri tähän kirjaan kuvitus valokuvin istuu kuin nakutettu, enkä osaisi sitä muunlaisena edes kuvitella.

Aatu ja sininen traktori –kirja on myös omalla tavallaan hieno kirja ja siinäkin valokuvitus tukee tarinaa hienosti. Paitsi maatilan töihin liittyen, olemme saaneet tästä kirjasta poikasen kanssa hyviä keskustelunavauksia myös siihen, että ihmiset vanhenevat ja aikanaan kuolevat, kuten kirjassa oli Aatun isovanhempien rengille tapahtunut. Kysymykset kuolemasta kun nousevat aina silloin tällöin poikasen mietteisiin.

Luulenpa, että näihin kahteen kirjaan tullaan palaamaan vielä pitkän aikaa aina silloin tällöin. Taas kun kevään peltotyöt alkavat, niin poikanen kiinnostuu entistä enemmän traktorihommista. Talven ajan ajatukset ovatkin olleet lähes yksinomaan jääkiekossa ja kaikenlaiset jääkiekkokirjat ja –lehdet osataan jo lähes ulkoa. Niin äiti kuin poikanenkin – isistä puhumattakaan. Ja myös taaperoikään ehtinyt vauvamme hytkyy jo innoissaan lätkämusan tahdissa. En ihmettelisi, mikäli hänen toinen sanansa heti äidin jälkeen olisi ilmaveivi.

9.3.2014

Eppu Nuotio – Sekuntiviisaripoika

Oih, liki kuukausi on vierähtänyt siitä, kun viimeksi olen päivittänyt blogiani. Varmasti nyt kevätkiireiden aikaan täällä onkin vähän hiljaisempaa. Mutta toivottavasti näin hiljaista ei kovin usein kuitenkaan. Kirjat kuluvat käsissä ihan joka päivä, joten kyllä niistä sitten juttua tännekin taas tulee. Ja ehkä pikku hiljaa enemmän myös siitä, mitä äiti itse lukee... ihan itselleen vain.

Sain juuri luettua Eppu Nuotion kirjan Sekuntiviisaripoika. Kirja sai minut alussa voimaan lähes pahoin, niin pahalta ihmiseltä Merevän pormestari Alfons Tyyber minusta tuntui. Pienen Moun kohtalo tuntui aivan liian pahalta. Kirja oli niin todenmukainen, että pystyin hyvin kuvittelemaan pienen vauvan turvattomuuden. Kirja sai ajatukset kaikista niistä kamalista lapsikohtaloista palaamaan mieleen, joita kaiken aikaa tapahtuu myös oikeassa elämässä. Vaikka kirja saikin aikaan voimakkaita inhoreaktioita, en hetkeäkään silti miettinyt, että jättäisin kirjan kesken. Eppu Nuotion teksti on niin hienoa ja koukuttavaa, että totta kai halusin tietää miten tarina etenee ja päättyy. Kirjailijan luomat hahmot ovat uskomattomia ja lähes todenmukaiset henkilöt on upeasti yhdistetty satumaailman olentoihin. Vähän kuin Tove Jansson Muumeissa.

Kirjastoihmisenä kuvaukset Merevän kirjastosta ja kirjastonhoitaja Marlei Malettasta kiehtoivat erityisesti.

”Keskellä kirjastoa oli lumottu kirjatarha, jossa eriväriset kukat kukkivat aina kirjatarhaan tuotujen kirjojen ja niissä olevien tarinoiden mukaan. Kun Marlei vei kirjatarhaan murheellisten kertomusten kokoelman, kaikki kirjatarhan kukat hehkuivat syvää, välkehtivää mustaa…”

”Lento- ja lepohuone oli täynnä riippumattoja. Niitä oli kymmeniä, ellei peräti satoja. Suuria ja pieniä, matalalla ja korkealla. Kun riippumattoon kävi pitkälleen, ojentautui seinästä hiljainen hyllykäsivarsi. Siitä saattoi poimia juuri siihen hetkeen sopivan kirjan luettavakseen…”

”Katonrajassa olevassa lasihuoneessa oli vain pulleita, turkoosinsinisiä ilmapatjoja, joiden taskuihin oli kätketty kirjoja. Kun ilmapatjalle kävi makaamaan, se nousi irti kirjaston katosta ja leijaili hiljaa lasikuvun alla, tähtien seassa.”

Olisihan se ihanaa jos omankin kotikunnan kirjastossa olisi noin ihania tiloja ja huoneita. Pahaa vain pelkään, että mikäli siellä tuollaista olisi, kirjastoreissut voisivat kestää aika paljon pidempään. Ja nykyisissäkin, varsin tavanomaisissa kirjastotiloissa viihdymme usein melkoisen pitkään.

Kirjan vastakkainasettelu hyvän ja pahan taistelusta, ahneudesta sekä kaiken kestävästä ystävyydestä ovat hienoja ja ajankohtaisia teemoja ja ne kantavat kirjan alusta loppuun saakka.

12.2.2014

Ihanuus – La Luna

Viime aikoina sekä minua että poikaani on ilahduttanut kirjastosta käsiimme tarttunut kirja La Luna. Nappasin sen mukaani erityisesti kuvituksen vuoksi ja juuri se minua erityisesti kirjassa kiehtookin. Poikani on kuitenkin ihastunut myös kirjan tarinaan. Kirja on lyhyt, mutta tosiaan valloittava. Se kertoo pienestä pojasta, joka pääsee ensimmäistä kertaa isänsä ja isoisänsä kanssa näiden töihin, eikä mihin tahansa töihin vaan siivoamaan kuuta. Kyllä. Ja sinne he matkaavat veneellään, jonka nimi on La Luna.

Tarina on alkujaan Disneyn lyhytelokuva ja alkuperäisen tarinan on kirjoittanut Enrico Casarosa. Kirjaksi tuon tarinan on muokannut Kiki Thorpe. Tuota lyhytelokuvaa en ole vielä nähnyt, mutta se näyttää löytyvän You Tubesta, joten pitääkin katsoa se poikasen kanssa joku päivä. Kirjan ulkoasu on Winnie Hon tekosia ja kuvitus kyllä niin kertakaikkisen upeaa, ettei voi kuin huokailla kirjaa lukiessa. Erityisesti tuo pikkupoika on niin lumoavan herttainen, etten ole monessakaan kirjassa niin suloista pikkutyyppiä nähnyt. Värisävyt kirjassa ovat myös erityisen kauniit, syvän keltaista ja sinistä. Kaunista!

”He ristivät kädet rinnalleen ja ryhtyivät odottamaan. Poikakin risti kädet rinnalleen ja ryhtyi odottamaan. Lopulta veden pinta alkoi kimmeltää ja täysikuu nousi meren ylle. Poika ei ollut koskaan nähnyt niin suurta, pyöreää ja kirkasta kuuta.”

                                                                                       (Enrico Casarosa: La Luna)
 

 

3.2.2014

Velhovaarin tarinoita

Minua aina ilahduttaa kun ilmestyy uusia kotimaisten tekijöiden lastenkirjoja. Ulkomaista tuotantoa mitenkään väheksymättä, kotimaiset kirjat tuntuvat olevan usein lähempänä meidän elämäämme. Niin minun kuin poikani.

Nyt olemme lukeneet järvenpääläisen pariskunnan Hanna ja Antti Kallion yhdessä tekemää kirjasarjaa Velhovaarista. Tähän mennessä kirjoja on ilmestynyt kolme ja ainakin neljäs kirja on vielä tulossa, sillä velhoeliksiiristä puuttuu vielä yksi ainesosa. Jokaisessa kirjassa nimittäin etsitään yhtä velhoeliksiirin tärkeää ainesosaa. Kohta velhoeliksiiri on lopussa, mutta onneksi olemme jo löytäneet tupsun joulupukin partaa, kultahipun sekä Taikahiippa –sienen. Hanna Kallion tarina on juuri sellainen koukuttava että haluaa lukea tarinaa aina eteenpäin ja nähdä mitä sitten tapahtuu. Tykkään myös siitä, että kirjassa on hienosti yhdistetty oikeat asiat, paikat ja tapahtumat sekä taikamaailma. Antti Kallion kuvituksesta en ehkä muuten tykkäisi, mutta tähän tarinaan se istuu kuin nakutettu. Ja poika tykkää kyllä. Kivaa on se, että sivuilta löytää aina jotain uutta ja tarinan oheen on liitetty Velhovaarin tietolaatikoita, joista oppii uusia asioita. Minun poikani tykkää erityisesti siitä, että kysyn näitä asioita ensin häneltä ja vasta sitten luen vastauksen, mikäli hän ei sitä tiedä.

Kivaa kirjoissa on myös se, että niissä kierretään ympäri Suomea ja yhdessä osassa olikin tapahtumapaikkana meille varsin tutut Tuusulanjärven maisemat. Myös seuraavaa osaa jäämme odottamaan innolla sillä Velhoeliksiiriin tarvitaan vielä Suurkuhan suomu. Odotettavissa on siis luultavasti kalastusta jossain päin Suomea. Koska kalastus on yksi harrastuksistamme ja Kuha yksi poikani lempikaloista, on kirjasarjan seuraavakin osa takuulla hieno lukemiskokemus.

Velhovaari-sarjan osat:




Sekä vielä ilmestymättä: Velhovaari ja suurkuhan suomu (?)
 
 

22.1.2014

Metsän tarina

Metsän tarina oli ensimmäinen elokuva, jonka kävimme poikamme kanssa leffassa katsomassa ja ihastuimme siihen koko perhe (vauva olikin tuolloin, viime keväänä, vielä massussa). Nyt Metsän tarina on ilmestynyt myös kirjana. Luin kirjan jo kertaalleen pojalleni ja ilmeisen ihastunut myös hän siihen oli, koska olisi ollut valmis aloittamaan kirjan saman tien uudelleen. Ehdotin, että hän lukisi sen myös isin kanssa, koska silloin jutustelun aiheet ovat todennäköisesti erilaisia kuin äidin kanssa lukiessa. Ja paljon meillä juttua kirjasta riittikin. Välillä ei edetty yhtä sivua enempää, kun poikanen tarkisti asioita ja kysyi usein, mitä mikäkin sana tai sanonta tarkoittaa. Kirjassa onkin hyvin paljon kielikuvia, entisaikojen uskomuksia ja asioita, jotka ovat viisivuotiaalle vielä vähän vieraita. Äitinä ja kirjastoalan ihmisenä olenkin erityisen tyytyväinen siihen, että poikani tarkistaa yleensä kaikki asiat, joita ei ymmärrä ja joista haluaa tietää lisää. Johan sen sanontakin sanoo, ettei kysyvä tieltä eksy. Ja toivottavasti ei eksykään…

Metsän tarina –kirjan on kirjoittanut vihtiläinen elokuvaohjaaja ja kirjailija Ville Suhonen, joka yhdistää kirjassa hienosti lapsuuden muistot ja kokonaisen metsän tarinan, elinkaaren. Kirjaa on mukava lukea, koska samoin kuin elokuvassakin, siinä isä kertoo pojalleen tutusta lapsuuden metsästä, sen kaikista vaiheista. Kirja onkin mielestäni erityisen hyvä ääneen luettavaksi ja uskon, että kuuntelemiseen uppoutuisi melkein kuka tahansa ikään tai sukupuoleen katsomatta. Valokuvat kirjaan on täydellä intensiteetillä kuvanneet MikkoPöllänen ja Hannu Siitonen. Eläinten houkuttelemiseen he eivät ole käyttäneet haaskoja tai ruokintaa vaan kaikki on saatu aikaan spontaanein keinoin. Tai no, en tiedä onko hirveksi pukeutuminen ja hirvilaumaan lyöttäytyminen ihan spontaania, mutta hienoa jälkeä on kolmikko saanut aikaan joka tapauksessa. Täydellisyyden tavoittelusta ja heittäytymisestä kertoo jotain jo se, että Metsän tarina–elokuvaa kuvattiin kokonaiset neljä vuotta.

Metsän tarina –kirja ja elokuva ovat tosiaankin niin hienoja ja vaikuttavia katselu- ja lukuelämyksiä, että on vaikeaa jopa keksiä riittävän hienoja adjektiiveja niitä kuvaamaan. Erityinen hienous piilee mielestäni myös siinä, että tietoa ei tarjoilla tuputtamalla vaan se ikään kuin tulee itsestään, oheistuotteena. Lisää tällaista. Kiitos.

”Niin isä ryhtyi kertomaan tarinaa vanhasta metsästä ja sen asukkaista. Siellä hän oli lapsuudessaan kulkenut ja siellä olivat vaeltaneet myös hänen vanhempansa ja esi-isänsä aikana, jolloin metsää oli kaikkialla. Se oli ollut hänen elämänsä tärkein paikka.”

”Niinpä eräänä kesäisenä päivänä isä ja poika lähtivät metsäretkelle, ja poika odotti näkevänsä kaikki ne eläimet, puut ja kasvit, joista isä oli kertonut. Turha meidän on niitä etsiä, isä sanoi. Ne kyllä kuulevat meidät, yleensä siirtyvät vaivihkaa sivummalle ja haluavat olla rauhassa. Mutta jos istumme alas, ja odotamme hiljaa, vartin, puoli tuntia, niin ehkä metsän asukkaat tulevat katsomaan, keitä vieraita heidän luokseen on tällä kertaa tullut. Ja silloin ne saattavat kertoa sinulle oman metsän tarinansa”

                                                                                       (Suhonen, Ville: Metsän tarina)


 

14.1.2014

Kreetta Onkeli

Jokin aika sitten nappasin kirjastosta mukaani Kreetta Onkelin tänä vuonna ilmestyneen kirjan Poika, joka menetti muistinsa. Lainasin sen ihan vaan itselleni, koska ajattelin, että poikani ei sitä välttämättä vielä jaksaisi kuunnella. Sen verran tärkeitä kuvat vielä viisivuotiaalleni ovat. Kirja oli mielestäni aivan ihana. Mieletön tarina ja hienosti kirjoitettu. Se antoi myös paljon ajattelemisen aihetta. Millaisia me ihmiset oikeasti olemme? Miten toisistamme ajattelemme? Jääkö joihinkin ihmisiin kokonaan tutustumatta ensivaikutelman perusteella, vaikka suhteesta voisi syntyä vaikka kuinka syvä ja hieno? Kuinka paljon tutustumista rajoittaa se, että toinen on köyhä ja toinen rikkaampi ja näillä ryhmillä jo asuinympäristöt ovat välillä kovinkin etäällä toisistaan, varsinkin suuremmissa kaupungeissa. Kirja oli yhtä tunteiden vuoristorataa ja sai minut miettimään mm. sitä, jos omalle pojalle kävisi kuin kirjan Artolle. Omallakin naperolla kun tuo mielikuvitus laukkaa välillä melkoisesti ja muutenkin hän on luonteeltaan vähän sellainen hidas viipyilijä, joka saattaa jäädä miettimään omiaan kesken muun tekemisen.

Kreetta Onkelin kirjoja en olekaan itse asiassa lukenut sitten Ilosen talon, mutta tästä Finlandia Junior –palkinnonkin voittajasta ilahduin niin kovasti, että lainasin saman tien Onkelin toisenkin uutuuskirjan Ahmattien yö, kekriseikkailu. Pakko tunnustaa, että minullekin Kekri on tutumpi Halloweenina, kiitos tehokkaan jenkkimarkkinoinnin. Onkelin kirjan myötä Kekri tuli kuitenkin edes vähän tutummaksi ja onhan se kiinnostava osa kansanperinnettä. Mietin, että minkälaista oikeasti olisi, jos jo edesmenneet sukulaisensa voisi kerran vuodessa kutsua kylään. Keitä kutsuisin ja ketkä jättäisin kutsumatta? Tai uskaltaisiko sitä ketään edes kutsumatta jättää, voisi muuten käydä huonosti. Mainion kuvituksen kirjaan on tehnyt Jussi Kaakinen ja luulenpa, että ilman tätä hienoa kuvitusta kirja ei olisi ollenkaan niin mukaansatempaava. Paitsi että siinä on hienot ja tunnelmaan sopivat värikuvasivut, on lähes jokaiselle sivulle ripoteltu sinne tänne mukavia kuvayllätyksiä. Muutenkin kirja oli mielettömän raikas ja erilainen kuin mitä olen pitkään aikaan lukenut. Eikä varmaan edes tarvitse mainita kuka kirjan henkilöistä on suosikkini – mummo, Ehdottomasti! Ja jo näistä kahdesta Kreetta Onkelin kirjasta käy hyvin selväksi se, kuinka monipuolinen kirjailija Onkeli on. Molemmissa tunnelmat ovat niin uskottavia, että mahtaakohan sitä ensi syksynä Kekrin aikaan uskaltautua ulos ollenkaan?