Maria Kallio

Maria Kallio on ollut ystäväni kesästä 2008 lähtien. Silloin luin Leena Lehtolaisen kirjan Ensimmäinen murhani. Miten tuo onkaan jäänyt niin hyvin mieleeni? Luin kirjaa myös sinä iltana kun supistukset alkoivat ja oli aika lähteä synnyttämään. Hetken olin sairaalassa lukematta, mutta puudutuksen jälkeen tunsin oloni taas niin rennoksi, että saatoin uppoutua murhatutkimuksiin. Ja lopulta käärö kainalossani, oli murhaajakin jo selvillä. Seuraavaan Maria Kallioon tartuin vasta syksyllä 2009, mutta nyt olen jo lukenut ne kaikki.

Välillä Leena Lehtolaisen dekkareissa minua häiritsee se, ettei lukijalle aina anneta mahdollisuutta ratkaista rikosta lukiessa vaan viime metreillä jostain sivusta tulee jokin tekijä x, joka vaikuttaa lopputulokseen merkittävästi. Loppujen lopuksi niistä kuitenkin tykkään. Ne ovat riittävän syvällisiä, mutta kuitenkin jossain määrin kepeitä, jotta niistä ei jää valtavaa ahdistusta. Ja aina, ihan joka kerta, kirjan lopetettuani, tulee jonkinlainen tyhjä hetki ja ikävä kaikkia hahmoja ja erityisesti itse Mariaa. Tässä mielessä tarinat on erittäin koukuttavasti ja taidokkaasti punottu. Pidän myös siitä, että samalla voi seurata Marian omaa elämää – lapset kasvavat, elämä muuttuu ja työpaikatkin välillä vaihtuvat, mutta silti se on aina se sama tuttu Maria. Pidin paljon myös Lehtolaisen HiljaIlveskero-sarjasta ja vaikka Lehtolainen kai onkin kirjoittanut sarjan trilogiaksi, niin toki toivoisin vielä joskus Hiljasta jotain kuulevani.

Aikaisemmin dekkarit olivat minulle ehdottomasti vain kesälukemista. En tiedä mistä se johtui – varmaan samasta syystä kuin, että tykkään koota suuria palapelejä joulun aikaan. Nykyisin luen dekkareita myös muina vuodenaikoina. Kovin montaa rikosta en kuitenkaan peräperään kestä vaan välillä on hengähdettävä jonkin muun, usein kepeämmän, aiheen parissa.

Luin vastikään myös Lehtolaisen uusimman Maria Kallion eli Rautakolmion. Rautakolmio on 12. Maria Kallio-kirja ja ihan hienosti punottu tarina taas kerran. Tällä kertaa parin murhan lisäksi melko näkyvässä roolissa on perheväkivalta. Tässä, kuten monissa Maria Kallioissa aikaisemminkin, meri ja merenranta ovat tärkeitä elementtejä. Takakansiteksti enteili ehkä jotain järkyttävämpiäkin käänteitä Marian omassa elämässä, mutta onneksi mitään mahdotonta ei kuitenkaan tapahtunut. Sen verran tilanne jäi kuitenkin päälle, että kyllähän sitä seuraavaa jäi taas kovasti odottamaan. Erityisesti odotan sitä, millä tavalla tämän kirjan tapahtuvat näkyvät seuraavassa kirjassa ja erityisesti Marian ja Antin suhteessa. Vai jatketaanko taas puhtaalta pöydältä. Ihan täysin Lehtolainen ei tällä kertaa päässyt yllättämään vaan osittain arvasin murhaajan hyvän aikaa ennen loppua. Kirjan tarina ja tilanteet eivät ole kovinkaan kaukaa haettuja vaan juuri niitä, joita lehdissä puidaan kaiken aikaa. Osan näistä tosielämän murhenäytelmistä jätän nykyisin suosiolla lukematta. Itsesuojelun vuoksi kai. Dekkareissa voi sen sijaan nauttia soljuvasta tekstistä ja mukaansatempaavasta tarinasta ja ajatella kaiken olevan vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Vaikka tarinan ja toden raja olisikin kuin veteen piirretty viiva.

 

Dekkarit kaipaavat seurakseen usein tummaa paahtoa ja jotain herkkua...