Vink, vink – innostuisit nyt…

Lukemista, lukemisen vähenemistä ja lukemiseen innostamista on mielestäni viime aikoina pohdittu jopa tavallista enemmän mediassa. Onkohan tilanne oikeasti niin paha, voidaanko sille jotain tehdä vai olemmeko menettäneet seuraavan iloisten lukijoiden sukupolven jo tyystin tietokoneille ja muille harrastuksille?

Kirjastolehdessä 2/2013 oli juttu Jari Sinkkosesta, jossa myös hän pohti lukemista. Erityisesti hän oli huolissaan poikien ja miesten vähäisestä lukemisesta ja siitä, että kaikenlainen tietokonepelaaminen on vienyt aikaa juuri lukemiselta. Vielä ei meidän perheessä näitä ongelmia ole – paljon luetaan ja vähän pelataan. Mutta tulevaisuuteen tulee toki varautua ja pelikoneiden vaarat pitää mielessä. Kovasti tykkäämme koko perheenä liikkua ja harrastaa, joten toivottavasti tästä saamme ainakin yhden aseen liiallista pelaamista vastaan. Lukemiseenkaan poikanen ei ainakaan vielä ole kyllästynyt ja pyrimme lukemaan päivittäin myös muulloin kuin iltasatuaikaan. Itse olen sitä mieltä, ettei ole niin väliä mitä luetaan, kunhan luetaan. Siksi luemme usein poikasen kanssa yhdessä myös aamun lehteä. Joskus kerron jutuista vähän muunneltua totuutta, ellen halua ihan rehellisesti kertoa mitä minkäkin kuvan alla sanotaan. Mutta on meidän talossa käynyt tonttujakin ja joulupukki on edelleen olemassa, joten ei siinä sen kummempaa. Tulevaisuudessa sen sitten näkee, onko suutarin lapsella kengät vai ei eli mihin saakka lukemisinnostus kantaa.

 Silloin tällöin vinkkailen kirjoja myös siskoni lapsille. Viime syksynä löysinkin pitkästä aikaa kirjan ja kirjasarjan josta kymmenvuotias innostui – samoin kuin myös minä. Kirja oli Johanna Hulkon Geoetsivät ja rahakäärön arvoitus. Tämä oli ensimmäinen osa Geoetsivien sarjaan ja yhtenä koukuttamiskeinona on käytetty sitä, että kirja loppuu seuraavan osan ensimmäiseen lukuun. Näin lukija saa pienet maistiaiset jo etukäteen – sama idea kuin kirjavinkkauksessakin. Tämä kirja oli aika helppo ”myydä” kummitytölle sillä harrastamme itsekin kätköilyä, joten kirjan aihepiiri oli jo valmiiksi houkutteleva. Kirja toimii takuulla myös toisinpäin – ellet vielä kätköile, niin luultavasti näistä kirjoista saat siihen ainakin jonkinlaisen kipinän. 

Seura –lehti otti kantaa lukemisinnostukseen Toimituspäälliköltä -palstallaan 31.10.2013. Siinä toimituspäällikkö-äiti oli huolissaan oman lapsensa tietokoneinnostuksesta lukemisen kustannuksella. Hänen työkaverinsa lapsi oli taas jättänyt väliin Venetsian nähtävyydet ja uppoutunut Viisikoiden pariin lomamatkallaan. Lapsia on siis monenlaisia, lukevia ja ei. En usko, että kyse voi pelkästä mallioppimisesta ja kirjojen pariin innostamisestakaan olla vaan eiköhän kyse ole myös persoonallisuuden eroista. Kun toinen halajaa satujen ja tarinoiden hitaampaa rytmiä ja uppoutuu maailmoihin kirjojen kautta, niin toinen on omimmillaan pelatessaan koneella. Ja eipä sillä. Ei tietokoneet pelkästään pahoja ole. Ei. Kyse on kai enemmänkin aineiston laadusta, jota tietokoneilla käyttää ja paljonko aikaa niiden parissa vierähtää. Onneksi aikuisen ja kasvattajan ei tarvitse olla täysin yksin vaikean tehtävän edessä vaan peleillekin on jo lähtökohtaisesti määritelty ikärajat. Kunhan vanhemmat vain pitäisivät niistä kiinni. Samoin kuin siitä, ettei pelit ja tietokoneet ole se ainoa tai edes tärkein harrastus lapsen elämässä. Siinäkin on vielä monilla vanhemmilla aika paljon tehtävää. Kirjastolehdessä Jari Sinkkonen ehdotti muutamia keinoja lukemisen innostamiseen ja pelaamisen vähentämiseen. Yksi niistä oli se, että koulu, vanhemmat ja oppilaat sopisivat yhdessä esimerkiksi parin viikon pelilakosta, johon kaikki sitoutuisivat. Kun ei kaverinkaan luona saisi tuona aikana pelata, niin ehkä lapset huomaisivat ympärillään myös kaikkea muuta mielenkiintoista ja hauskaa tekemistä. Pari viikkoa ei toki peliriippuvuudesta pelasta, mutta kylvää ehkä siemenen huomaamaan myös kaiken muun kivan ja hauskan puuhailun. Ja – sehän on sitten niin, että se pelilakko koskee myös äitejä ja isiä ja opettajia myös – eli annetaan angrybirdsien olla pari viikkoa ihan rauhassa!

Toimituspäällikkö Tarja Penttinen otti jutussaan esiin myös vuosittain jaettavan Rakkaudesta kirjaan –palkinnon, jonka tänä vuonna sai Lukukoira Börje ohjaajansa Raisa Alameren kanssa. Penttinen ehdotti seuraavan vuoden saajaksi Helsingin Rikhardinkadun kirjastoa, joka on alkanut järjestää satusynttäreitä lapsille. Ulkoistetut synttärithän ovat nykyisin hyvinkin yleisiä. Hän peräänkuulutti samanlaista ideaa myös nuorille. Ja mikä ettei. Kunhan konseptista ideoidaan riittävän vetävä ja ikäryhmälle oikeanlainen, niin eiköhän vähän vanhemmatkin tähän innostuisi. Ja mitä vielä – lailahirvisaarisynttärit eläkeläisille, leenalehtolainensynttärit kotiäideille ja reinolehväslaihosynttärit reserviläisille. Tuleehan näitä. Ideoita.

Kirjavinkkauskin on päässyt tänä syksynä Suomessa otsikoihin hieman negatiivisessa valossa. Tekijänoikeusasioita tiukasti katsoen, kirjoja ei saisi korvauksetta lukea ääneen. Mutta onko vinkkaus kirjojen lukemista? Ei ainakaan kirjavinkkauksen äidin Marja-Leena Mäkelän mielestä (Hämeen sanomat 17.11.2013). Hän sanoo kirjojen olevan hänellä päässään ja vinkatessaan hän ei varsinaisesti lue kirjaa vaan kertoo siitä. Ja onneksi monet kirjailijatkin ovat vinkkauksen puolella ja sitä mieltä, että vinkkaus lisää heidän kirjojensa lukemista eikä suinkaan vie heidän leipäänsä. Kirjavinkkausta todella tarvitaan. Ei ole itsestään selvää, että pieni tai vähän isompikaan lukija löytää itseään kiinnostavaa lukemista kirjaston runsaista hyllyistä. Ei. Vaikka apuna olisi äiti, isi tai kirjaston työntekijäkin. Vinkkauksen tärkeydestä kertoo sekin, että yleensä vinkatut kirjat menevät saman tien lainaan. Vinkata kannattaa siis nimenomaan sellaisia kirjoja, joita lukijat eivät tahdo muuten hyllyistä löytää. Kansikuva ei aina kerro kaikkea. Itse olen ainakin lastenkirjoista saanut sellaisia lukuelämyksiä, että toivoisin niitä ihan jokaiselle äidille, isille, kummille, mummolle jne. Lastenkirja ei mielestäni nimestään huolimatta ole kirja lapsille vaan ihan jokaiselle.

2.11.2013 Hämeen sanomissa taas oli juttu lastenkirjoista vähän toisenlaisesta näkökulmasta. Siinä kerrottiin Lastenkirjainstituutin näyttelystä ”Tätä kirjaa en lapselleni lue”. Ainakin aiheita lastenkirjoissa nykyään löytyy joka lähtöön eli on vanhempien itse päätettävissä mistä aiheista haluaa jälkikasvulleen lukea. Itselläni ei tiukkaa rajaa minkään suhteen ole. Paitsi, että luetaan puhtaasti ajanvietteeksi, luemme usein juuri niistä aiheista, jotka kulloinkin mietityttävät ja puhuttavat. Mihinkään mielestäni liian rankkaan en ole edes tainnut törmätä. Jutun kirjoittanut toimittaja Marika Riikonen käytti esimerkkinä mm. yhtä omaa lempikirjaansa Kapu Karvakorva, koira, jota ei kukaan määräillyt. Minkälaista kasvatusmallia kirja edustaa? Pitäisikö siitä olla huolissaan? Laitoin tämän kirjan heti muistiin. En ole kirjaan törmännyt, mutta luultavasti saan kirjasta hyvän aasinsillan siihen, että joillain poikani hoitokavereilla on erilaiset säännöt ja ohjeet kuin meidän perheessä. Tästä olemme jutelleet , joten saa nähdä millaista keskustelua kirjasta saamme aikaiseksi. Onko äiti edelleen välillä tosi tiukkis vai olisiko kiva elää niin kuin Kapu Karvakorva? Ja aiheiden rankkuudesta puheen ollen. Annoin poikani vähän aikaa sitten katsoa televisiosta kohdan, jossa lapsi syntyy. Poikanen katsoi tarkkaavaisesti ja totesi – ”ai ne syntyy ilman vaatteita. Mä luulin, että niillä on vaatteet päällä”. Se siitä, ei tainnut olla liian rankkaa…

 

 

Mielikuvituksen määritelmä

Roope Lipastin Lapsen maailma-lehden (4/2013) kolumnissa kertoma mielikuvituksen määritelmä on ihan pakko kirjata tänne. ”Mielikuvitus on sitä, että pystyy silmää räpäyttämättä selittämään itselleen uuden maailman ja seilaamaan sinne. Se ei ole ihan vähän. Matkalippuja on kirjasto täynnä.”

Kauniisti kirjoitettu. Ja niin totta.

Maria Kallio

Maria Kallio on ollut ystäväni kesästä 2008 lähtien. Silloin luin Leena Lehtolaisen kirjan Ensimmäinen murhani. Miten tuo onkaan jäänyt niin hyvin mieleeni? Luin kirjaa myös sinä iltana kun supistukset alkoivat ja oli aika lähteä synnyttämään. Hetken olin sairaalassa lukematta, mutta puudutuksen jälkeen tunsin oloni taas niin rennoksi, että saatoin uppoutua murhatutkimuksiin. Ja lopulta käärö kainalossani, oli murhaajakin jo selvillä. Seuraavaan Maria Kallioon tartuin vasta syksyllä 2009, mutta nyt olen jo lukenut ne kaikki.

Välillä Leena Lehtolaisen dekkareissa minua häiritsee se, ettei lukijalle aina anneta mahdollisuutta ratkaista rikosta lukiessa vaan viime metreillä jostain sivusta tulee jokin tekijä x, joka vaikuttaa lopputulokseen merkittävästi. Loppujen lopuksi niistä kuitenkin tykkään. Ne ovat riittävän syvällisiä, mutta kuitenkin jossain määrin kepeitä, jotta niistä ei jää valtavaa ahdistusta. Ja aina, ihan joka kerta, kirjan lopetettuani, tulee jonkinlainen tyhjä hetki ja ikävä kaikkia hahmoja ja erityisesti itse Mariaa. Tässä mielessä tarinat on erittäin koukuttavasti ja taidokkaasti punottu. Pidän myös siitä, että samalla voi seurata Marian omaa elämää – lapset kasvavat, elämä muuttuu ja työpaikatkin välillä vaihtuvat, mutta silti se on aina se sama tuttu Maria. Pidin paljon myös Lehtolaisen HiljaIlveskero-sarjasta ja vaikka Lehtolainen kai onkin kirjoittanut sarjan trilogiaksi, niin toki toivoisin vielä joskus Hiljasta jotain kuulevani.

Aikaisemmin dekkarit olivat minulle ehdottomasti vain kesälukemista. En tiedä mistä se johtui – varmaan samasta syystä kuin, että tykkään koota suuria palapelejä joulun aikaan. Nykyisin luen dekkareita myös muina vuodenaikoina. Kovin montaa rikosta en kuitenkaan peräperään kestä vaan välillä on hengähdettävä jonkin muun, usein kepeämmän, aiheen parissa.

Luin vastikään myös Lehtolaisen uusimman Maria Kallion eli Rautakolmion. Rautakolmio on 12. Maria Kallio-kirja ja ihan hienosti punottu tarina taas kerran. Tällä kertaa parin murhan lisäksi melko näkyvässä roolissa on perheväkivalta. Tässä, kuten monissa Maria Kallioissa aikaisemminkin, meri ja merenranta ovat tärkeitä elementtejä. Takakansiteksti enteili ehkä jotain järkyttävämpiäkin käänteitä Marian omassa elämässä, mutta onneksi mitään mahdotonta ei kuitenkaan tapahtunut. Sen verran tilanne jäi kuitenkin päälle, että kyllähän sitä seuraavaa jäi taas kovasti odottamaan. Erityisesti odotan sitä, millä tavalla tämän kirjan tapahtuvat näkyvät seuraavassa kirjassa ja erityisesti Marian ja Antin suhteessa. Vai jatketaanko taas puhtaalta pöydältä. Ihan täysin Lehtolainen ei tällä kertaa päässyt yllättämään vaan osittain arvasin murhaajan hyvän aikaa ennen loppua. Kirjan tarina ja tilanteet eivät ole kovinkaan kaukaa haettuja vaan juuri niitä, joita lehdissä puidaan kaiken aikaa. Osan näistä tosielämän murhenäytelmistä jätän nykyisin suosiolla lukematta. Itsesuojelun vuoksi kai. Dekkareissa voi sen sijaan nauttia soljuvasta tekstistä ja mukaansatempaavasta tarinasta ja ajatella kaiken olevan vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Vaikka tarinan ja toden raja olisikin kuin veteen piirretty viiva.

 

Dekkarit kaipaavat seurakseen usein tummaa paahtoa ja jotain herkkua...

Miinat ja Manut

Miinat ja Manut ovat kuuluneet jo vuosia sekä minun että poikani lempikirjoihin. Ja aina ne vain jaksavat innostaa. Välillä ne saattavat lojua kuukausiakin koskematta, mutta sitten ne taas löytyvät ja niitä saatetaan lukea montakin saman päivän aikana. Kirjastosta olemme lainanneet silloin tällöin myös ääniversioita, joissa on paketissa sekä kirja että cd-levy. Ja ollaanpa käyty katsomassa myös kerran Miina ja Manu-teatterinäytös, joka sekin oli oikein onnistunut.

Äitinä minua kiehtoo toki näissä kirjoissa myös niiden opettavuus sekä se, että ne ovat kotimaisia. Hahmot on luonut taiteilija Teuvo ”Teutori” Koskinen (1941-2000) ja niiden esikuvina ovat oikeat kissat, jotka asustelivat taiteilijan appiukon luona Tampereella. Aluksi Koskinen sai tehtäväkseen vuonna 1982 suunnitella vain aapisen, mutta pikku hiljaa siitä on kasvanut kokonainen kirjasarja. Teutori ehti kuvittaa ja pääosin myös kirjoittaa ennen kuolemaansa 47 tarinaa. Myöhemmin kuvituksia ja tarinoita ovat tehneet monet muutkin. Eivätpä tainneet ne oikeat Miina ja Manu-kissat aavistaa millainen suksee heidän tempauksistaan oikein syntyisikään.

Meidän perheessä Miinojen ja Manujen kautta on opeteltu mm. liikenteessä käyttäytymistä, leipomista sekä entisaikojen maatilan töitä. Kirjoista on saatu lohtua myös silloin kun päiväkotiin meno on jännittänyt tavallista enemmän tai kun ollaan käyty hammaslääkärissä ja lääkärissä. Pitkään poikani pelkäsi Miina ja Manu eksyksissä kirjan kohtaa, jossa juurakko näyttää pelottavalta haamulta ja mietti omillakin metsäretkillä, miltä juurakot iltaisin mahtavat näyttää. Muita pelottavia kohtia ei kirjoissa kuitenkaan ole ollut ja niinpä ne mielestäni sopivatkin jo hyvin pienille lapsille ja ovat ainakin meillä säilyttäneet kiinnostavuutensa pitkään. Joitain tuo kirjojen opettavuus voi häiritäkin. Minua oikeastaan ei, koska se yleensä tehdään nimenomaan niin, että Manu on tehnyt jotain väärää tai hassua ja siihen Sulo-eno sitten kommentoi miten asia on ja miten tilanteessa pitäisi toimia. Luulen myös meidän viisivuotiaamme mielellään samaistuvan nimenomaan vähän vilkkaaseen ja välillä tuhmuuksiakin tekevään kissa-poikaan ja sitä kautta oppi monessa asiassa menee perille paremmin kuin äidin ja isin sanomana. Tai ainakin toivossa on hyvä elää.

 

Joskus hukassa – eli uhmaikää pukkaa…

Tämä äiti tunnustaa olevansa välillä niin ymmällään viisivuotiaansa uhmaiän edessä. Monesti on myös niin, että ne parhaat ratkaisut siitä, kuinka tilanteessa olisi pitänyt toimia, tulevat mieleen vasta jälkikäteen ja kiireessä ja pikaannuksissa onkin toiminut ihan eri tavalla.

Viime aikoina perhettämme on puhuttanut mm. hyvät tavat, toisen kuunteleminen ja sen sanomaan keskittyminen, ajankäyttö, lelujen levitteleminen ympäriinsä, tylsät tylsät rutiinit (hampaiden pesut, pukemiset, lelujen siivoamiset, ruokailut jne…) ja mikä nyt milloinkin.

Kun omat keinot alkavat loppua, marssii tämä äiti usein silloinkin kirjastoon ja kaivelee paitsi kasvatusoppaita, niin myös niitä moninaisia lasten kuvakirjoja, joissa näihin hyvin samankaltaisiin asioihin paneudutaan.

Yksi suosikeistani on ehdottomasti Timo Parvelan Anna ja Antti –kirjat, joiden tilanteet ovat välillä kuin suoraan meidän perheestämme. Välillä toivoisin olevani juuri niin kuin perheen isä, yhtä kekseliäs ja pitkäpinnainen, vaikeidenkin tilanteiden keskellä. Hulvattomissa kirjoissa on Taru Castrénin raikas kuvitus.

Jeanne Willisin kirja Kukas nyt nauraa oli hulvaton ja erityisesti pojan suosikki. Tiedä sitten jäikö siitä jonkinlainen siemen mieleen itämään, miten voi käydä jos kavereiden, tai äidin, epäonnelle oikein kovasti nauraa ja toisten kustannuksella pilailee. Pitää varmaan ottaa tämä lukulistalle pian uudelleen sillä vahingonilostakin ollaan viime aikoina jonkun verran juteltu.

Kasvatusasioissa idolini on ehdottomasti lastenpsykiatri Jari Sinkkonen. Hänen tapansa kirjoittaa huumorintajuisesti ja ymmärrettävästi vakavista asioista saa minulta täyden kympin. Vaikken ole montaakaan Sinkkosen kirjaa lukenut kokonaan, niin selailen niitä aina kun sopiva sattuu käsiin ja Sinkkosen eri lehtiin kirjoittamia kolumneja en juuri koskaan jätä lukematta. Hienoa, että joku osaa avata erityisesti poikien maailmaa niin havainnollisesti, koska itselleni poikien jutut olivat melkoisen vieraita ennen poikani syntymää ja kaikki kehitysvaiheet tulevat nyt vähän puun takaa. Onneksi tuo mies taitaa minua paremmin tajuta näitä poikamaisia piirteitä ja välillä toteaakin, että eikös tuo nyt ole ihan normaalia viisivuotiaalle pojalle… Niin kai sitten. On.

 

Joku on maistanut puuroani…

… laskureiden perusteella joku muukin täällä blogissani näyttää käyvän kuin minä ja mieheni. Olisin todella mielissäni jos sinä, blogini löytänyt lukija tai satunnainen seikkailija, jättäisit käynnistäsi välillä vaikka viestinkin. Voit heittää kommentteja ihan matalan kynnyksen yli. Niin teen minäkin. Bloggaajana ja lukijana koen olevani ihan peruslukija, äiti ja kirjaston (ehkä vähän tavallista aktiivisempi) asiakas, en kirjastoalan ammattilainen. Voit kertoa omista kokemuksistasi vaikkapa kulloiseenkin aiheeseen liittyen tai vinkkejä hyvistä ja lukemisen arvoisista kirjoista. Myöntää kyllä täytyy, että muiden blogeja vain lukemassa käyn minäkin. Harmittavan harvoin tulen laittaneeksi käynnistäni viestiä. Vaikka usein haluaisin sanoa ainakin, että KIITOS. Kiitos siis tulee tässä. Kaikille teille ihanille bloggaajille, joita on jäänyt kiittämättä. Vaikka sen ehdottomasti ansaitsette. Niin kirjabloggaajat kuin muutkin… ehkä jossain vaiheessa saan aikaan myös listan blogeista, joita itse käyn lueskelemassa.

Puutarhassa ja puutarhasta

Lukemisen ohella toinen tärkeä harrastukseni on puutarhanhoito. Onneksi nämä kaksi harrastusta on myös kätevä yhdistää. Niin, lukea voi myös puutarhassa (lukeahan voi ihan missä vaan…). Ja lukea voi puutarhasta. Puutarha-kirjojahan ilmestyy kuin sieniä sateella joka vuosi. Näissä olen kuitenkin myös aika kranttu. Pidän erityisesti puutarhakirjoista, joissa on ihana tunnelma, kauniita kuvia ja jotain uutta. Kaikenlaisen faktatiedon, jota puutarhaani varten tarvitsen, haen useimmiten netistä, kavereilta tai puutarhalehdistä. Mutta ajatuksia, tunnelmia, inspiraatiota, kuvia ja nautintoa. Niihin tarvitsen kirjoja.

Puutarhakirjoja tulee toki luettua aina kun jokin ihana sattuu käsiin – yleensä kirjastossa. Näitäkään en juuri osta kotiin. Mutta erityisesti se aika, kun puutarha syksyllä laitetaan talvikuntoon ja purkit ja purnukat nostellaan talveksi säilytykseen, on oivallista aikaa puutarhakirjojen selailuun. Se noin viisi kuukautta kun ei vielä voi kylvää siemeniä tai tehdä oikein muutakaan, kuin suunnitella, inspiroitua ja haaveilla uudesta keväästä.

Tässä joitakin puutarhakirjasuosikkejani:

 Tuulia Aho (teksti) ja Minna Kurjenluoma (kuvat) - Puutarhan aika, 2012

Tämän aivan ihanan kirjan luin viime keväänä juuri ennen omien kasvatushommien alkamista ja se lumosi minut aika täydellisesti. Teksti soljuu juuri sopivan runollisesti ja kuvat ovat todella kauniita ja inspiroivia ja toimivat myös ilman tekstiä hienosti. Tämä on paitsi fiilistelykirja, niin siinä on myös paljon tietoa kevyesti ja sopivan pieniin annoksiin jaoteltuna. Tämän kirjan luettuani aloin haluamaan omaan puutarhaani mm. Kameliajasmiketta, mutta maltan nyt vielä vähän aikaa odottaa ja miettiä mikä sille olisi sopiva paikka.

 Paula Bagge (teksti) ja Heli Ahoniitty (kuvat) - Talvipihan tunnelmia, 2009

Tämän luin ja erityisesti katselin juuri äskettäin. Parasta kirjassa ovat kuvat ja itse asiassa tekstiä onkin tosi vähän. Kirja keskittyy juuri siihen aikaan luonnossa ja puutarhassa, jolloin siellä ei tehdä niitä tavanomaisia asioita. Siihen, miten puutarhaan saa viihtyisiä ja hauskoja elementtejä erityisesti syksyllä ja talvella – olipa sitten lunta tai ei. Vaikka läheskään kaikki kirjan ideat eivät olleet ollenkaan minun makuuni, niin erityisesti kuvituksesta oli ihana nautiskella höyryävä teekuppi kädessä. Saa nähdä, innostunko toteuttamaan muutaman jutun omaankin talvipihaan.

 Mia Grönstrand (teksti) ja Katja Juurikko (kuvat) - Puutarhassa kotini, 2013

Jos Puutarhan aika kirja sai minut hinkumaan omalle tontille Kameliajasmiketta, niin tänä vuonna ilmestyneen Puutarhassa kotini –kirjan innoittamana haluaisin sen ympärille myös pyöreän penkin. Sitten kun puu olisi riittävän iso ja valuttaisi oksiaan kauniisti alaspäin, voisin penkillä loikoillen viettää siestaa ja lukea aina vain uusia kirjoja. Niimpä, unelmissa sille siestalle olisi ihan aikaakin…

 Ilkka Falck (teksti), Katri Schröder (ruokaohjeet) ja Eiler Forsius (kuvat) - Pieniä puutarhaunelmia, 2010

Ilkka Falckin ja kumppaneiden kirja esittelee innostavasti kymmenen erilaista siirtolapuutarhamökkiä. Esittelyjä maustavat ihastuttavat kuvat ja herkulliset ruokaohjeet. Tässäkään kirjassa pääpaino ei ole puutarhanhoito-ohjeilla vaan mökkien ja puutarhojen tunnelmassa. Sain silti tästäkin kirjasta uusia ideoita, mitä kasveja voisin myös omalle pihalle laittaa. Itse tunnustaudun enemmänkin hyötypuutarhan kannattajaksi, mutta tämä kirja jos mikä osoittaa, että kun kukkiva puutarha on huolellisesti suunniteltu ja tehty, niin kyllä siellä silmä (ja sielu) lepää ja aikaansa on takuulla mukava viettää.