Metsän tarina

Metsän tarina oli ensimmäinen elokuva, jonka kävimme poikamme kanssa leffassa katsomassa ja ihastuimme siihen koko perhe (vauva olikin tuolloin, viime keväänä, vielä massussa). Nyt Metsän tarina on ilmestynyt myös kirjana. Luin kirjan jo kertaalleen pojalleni ja ilmeisen ihastunut myös hän siihen oli, koska olisi ollut valmis aloittamaan kirjan saman tien uudelleen. Ehdotin, että hän lukisi sen myös isin kanssa, koska silloin jutustelun aiheet ovat todennäköisesti erilaisia kuin äidin kanssa lukiessa. Ja paljon meillä juttua kirjasta riittikin. Välillä ei edetty yhtä sivua enempää, kun poikanen tarkisti asioita ja kysyi usein, mitä mikäkin sana tai sanonta tarkoittaa. Kirjassa onkin hyvin paljon kielikuvia, entisaikojen uskomuksia ja asioita, jotka ovat viisivuotiaalle vielä vähän vieraita. Äitinä ja kirjastoalan ihmisenä olenkin erityisen tyytyväinen siihen, että poikani tarkistaa yleensä kaikki asiat, joita ei ymmärrä ja joista haluaa tietää lisää. Johan sen sanontakin sanoo, ettei kysyvä tieltä eksy. Ja toivottavasti ei eksykään…

Metsän tarina –kirjan on kirjoittanut vihtiläinen elokuvaohjaaja ja kirjailija Ville Suhonen, joka yhdistää kirjassa hienosti lapsuuden muistot ja kokonaisen metsän tarinan, elinkaaren. Kirjaa on mukava lukea, koska samoin kuin elokuvassakin, siinä isä kertoo pojalleen tutusta lapsuuden metsästä, sen kaikista vaiheista. Kirja onkin mielestäni erityisen hyvä ääneen luettavaksi ja uskon, että kuuntelemiseen uppoutuisi melkein kuka tahansa ikään tai sukupuoleen katsomatta. Valokuvat kirjaan on täydellä intensiteetillä kuvanneet MikkoPöllänen ja Hannu Siitonen. Eläinten houkuttelemiseen he eivät ole käyttäneet haaskoja tai ruokintaa vaan kaikki on saatu aikaan spontaanein keinoin. Tai no, en tiedä onko hirveksi pukeutuminen ja hirvilaumaan lyöttäytyminen ihan spontaania, mutta hienoa jälkeä on kolmikko saanut aikaan joka tapauksessa. Täydellisyyden tavoittelusta ja heittäytymisestä kertoo jotain jo se, että Metsän tarina–elokuvaa kuvattiin kokonaiset neljä vuotta.

Metsän tarina –kirja ja elokuva ovat tosiaankin niin hienoja ja vaikuttavia katselu- ja lukuelämyksiä, että on vaikeaa jopa keksiä riittävän hienoja adjektiiveja niitä kuvaamaan. Erityinen hienous piilee mielestäni myös siinä, että tietoa ei tarjoilla tuputtamalla vaan se ikään kuin tulee itsestään, oheistuotteena. Lisää tällaista. Kiitos.

”Niin isä ryhtyi kertomaan tarinaa vanhasta metsästä ja sen asukkaista. Siellä hän oli lapsuudessaan kulkenut ja siellä olivat vaeltaneet myös hänen vanhempansa ja esi-isänsä aikana, jolloin metsää oli kaikkialla. Se oli ollut hänen elämänsä tärkein paikka.”

”Niinpä eräänä kesäisenä päivänä isä ja poika lähtivät metsäretkelle, ja poika odotti näkevänsä kaikki ne eläimet, puut ja kasvit, joista isä oli kertonut. Turha meidän on niitä etsiä, isä sanoi. Ne kyllä kuulevat meidät, yleensä siirtyvät vaivihkaa sivummalle ja haluavat olla rauhassa. Mutta jos istumme alas, ja odotamme hiljaa, vartin, puoli tuntia, niin ehkä metsän asukkaat tulevat katsomaan, keitä vieraita heidän luokseen on tällä kertaa tullut. Ja silloin ne saattavat kertoa sinulle oman metsän tarinansa”

                                                                                       (Suhonen, Ville: Metsän tarina)

 

Kreetta Onkeli

Jokin aika sitten nappasin kirjastosta mukaani Kreetta Onkelin tänä vuonna ilmestyneen kirjan Poika, joka menetti muistinsa. Lainasin sen ihan vaan itselleni, koska ajattelin, että poikani ei sitä välttämättä vielä jaksaisi kuunnella. Sen verran tärkeitä kuvat vielä viisivuotiaalleni ovat. Kirja oli mielestäni aivan ihana. Mieletön tarina ja hienosti kirjoitettu. Se antoi myös paljon ajattelemisen aihetta. Millaisia me ihmiset oikeasti olemme? Miten toisistamme ajattelemme? Jääkö joihinkin ihmisiin kokonaan tutustumatta ensivaikutelman perusteella, vaikka suhteesta voisi syntyä vaikka kuinka syvä ja hieno? Kuinka paljon tutustumista rajoittaa se, että toinen on köyhä ja toinen rikkaampi ja näillä ryhmillä jo asuinympäristöt ovat välillä kovinkin etäällä toisistaan, varsinkin suuremmissa kaupungeissa. Kirja oli yhtä tunteiden vuoristorataa ja sai minut miettimään mm. sitä, jos omalle pojalle kävisi kuin kirjan Artolle. Omallakin naperolla kun tuo mielikuvitus laukkaa välillä melkoisesti ja muutenkin hän on luonteeltaan vähän sellainen hidas viipyilijä, joka saattaa jäädä miettimään omiaan kesken muun tekemisen.

Kreetta Onkelin kirjoja en olekaan itse asiassa lukenut sitten Ilosen talon, mutta tästä Finlandia Junior –palkinnonkin voittajasta ilahduin niin kovasti, että lainasin saman tien Onkelin toisenkin uutuuskirjan Ahmattien yö, kekriseikkailu. Pakko tunnustaa, että minullekin Kekri on tutumpi Halloweenina, kiitos tehokkaan jenkkimarkkinoinnin. Onkelin kirjan myötä Kekri tuli kuitenkin edes vähän tutummaksi ja onhan se kiinnostava osa kansanperinnettä. Mietin, että minkälaista oikeasti olisi, jos jo edesmenneet sukulaisensa voisi kerran vuodessa kutsua kylään. Keitä kutsuisin ja ketkä jättäisin kutsumatta? Tai uskaltaisiko sitä ketään edes kutsumatta jättää, voisi muuten käydä huonosti. Mainion kuvituksen kirjaan on tehnyt Jussi Kaakinen ja luulenpa, että ilman tätä hienoa kuvitusta kirja ei olisi ollenkaan niin mukaansatempaava. Paitsi että siinä on hienot ja tunnelmaan sopivat värikuvasivut, on lähes jokaiselle sivulle ripoteltu sinne tänne mukavia kuvayllätyksiä. Muutenkin kirja oli mielettömän raikas ja erilainen kuin mitä olen pitkään aikaan lukenut. Eikä varmaan edes tarvitse mainita kuka kirjan henkilöistä on suosikkini – mummo, Ehdottomasti! Ja jo näistä kahdesta Kreetta Onkelin kirjasta käy hyvin selväksi se, kuinka monipuolinen kirjailija Onkeli on. Molemmissa tunnelmat ovat niin uskottavia, että mahtaakohan sitä ensi syksynä Kekrin aikaan uskaltautua ulos ollenkaan?

 

Pari suosikkiamme...

Viime aikoina mieleen on painunut mm. kaksi kirjaa, joita voimme ilolla suositella muillekin lukijoille.

Isänpäivän aikaan kotikirjastoomme oli koottu näyttely isä-aiheisista lastenkirjoista ja meille tuosta näyttelystä mukaan tarttui Stefan Castan kirjoittama ja Mimmi Tollerup Grkovicin kuvittama Isän kanssa ongella. Stefan Castaan olemme tutustuneet aiemmin luettuamme pari Mustikka-jengi -kirjaa. Tämä kirja oli sekä minusta että poikasesta tosi mukava ja ihan kuin meille nakutettu. Kalastus kun on yksi yhteisistä harrastuksistamme. Kesällä ongimme, uistelemme ja heittelemme virveliä ja talvella käymme pilkillä sekä joskus papan kanssa talviverkoilla. Pilkkimisestä innostuimme viime talvena kun muutimme mukavan vesistön lähelle ja ihmeen kauan ja usein viisivuotiaammekin siellä jaksoi istuskella, vaikka saalis usein jäikin laihanlaiseksi. Kirjan tarina voisi hyvin kuvata meidän kalaretkiämme ja kirjaa lukiessa melkein pystyi kuvittelemaan itsensä samaan ympäristöön.

Toinen varsin ihana, vaikkakin hyvin erilainen kuin tuo kalaretki-kirja, on Giles Andreaenin kirjoittama ja Clara Vullaimyn kuvittama Muista rakastaa pikkuinen. Se on runomuotoon kirjoitettu tarina siitä, kuinka päivisin hyvin kiireinen isä ehtii vasta illalla pysähtyä poikansa vuoteen viereen ja jutella tärkeistä asioista, vaikka uskookin poikasensa jo nukkuvan. Se on luettu meillä jo monen monta kertaa sekä isän että äidin toimesta. Ja vaikka poikamme usein pitääkin kirjoista, joissa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, niin tästä kirjasta hän tykkää, vaikka kyseisiä aiheita ei siinä olekaan. Myös kuvitus on äärimmäisen kaunis ja hienosti tarinaan sopiva. Voisin hyvin kuvitella itseni asumassa tuon ihanan kettuperheen kodissa, varsinkin kun tässäkin perheessä on pieni poika ja ainakin vaatetuksesta päätellen tyttövauva. Kaiken lisäksi kirjassa on niin tärkeitä ajatuksia, että ei voi kuin ihastella, miten opettavuus on tähänkin kirjaan hienosti ujutettu.

”Ja kun toisinaan joudun torumaan, älä hyvää tuultasi hukkaa. Teen sen rakkaudesta, sanoi Iso ja sipoi otsalle valuvaa tukkaa”

”Elämässä voi itsensä satuttaa, niin kaikille käy – tiedän sen. Monin tavoin saamme oppia, kulta, kasvaa kolhuista viisastuen.”

”Se on varma tie olla onnellinen ja ainoa tapa olla vapaa. Usko itseesi aina, usko unelmiin, ole se mikä olet, oma itsesi tapaa.”

Varsinkin tämä viimeinen kohta oli mielestäni niin hieno. Juteltiinkin pojan kanssa siitä, että olisi tärkeää, että hän löytäisi ihan oman juttunsa elämässä. Jonkun sellaisen, jota hän haluaisi tehdä. Olipa se sitten harrastus tai työ, kunhan se on mielekästä ja tuottaa iloa ja onnellisuutta. Mitään sen tärkeämpää ei elämässä sitten olekaan.

 

Paul Theroux – Joulukortti

Kirjaston joulukirjanäyttelystä käsiini osui Paul Therouxin kirja Joulukortti. En tuntenut kirjaa saati kirjailijaakaan etukäteen, mutta toden totta aion etsiä käsiini myös muuta Therouxin tuotantoa. Ei olekaan taas vähään aikaan käynyt niin, että kirjan ei millään haluaisi loppuvan vaan viimeisiä sivuja viivyttelee ja viivyttelee. Vaikka mieli tekisi lukea ja saada tietää mitä vielä tapahtuu. Tämä oli juuri sellainen kirja.

Kirja on tosi lyhyt. Minäkin luin sen parissa päivässä, vaikka oma lukuaika onkin melkoisen kortilla tällä haavaa, mutta jos aikaa olisi, niin tämänhän tempaisisi yhdessä illassa. Jätin kirjan lojumaan pöydälle, josko mieskin siihen tarttuisi. Katsotaan kuinka käy.

Mutta mistä kirja kertoo? Perheestä, joulukortista, vanhasta papasta, lumimyrskystä, taloista, tulesta… kaikesta tästä, mutta muuten kirjan juonta tai edes aihetta on vähän hankala edes kuvata. Se oli jotenkin NIIN hienosti kirjoitettu ja jopa taianomainen, että kaikki sanat tai kuvaukset tuntuvat latteilta. Pitää siis lukea itse. Olkaa hyvät!

 

 

Joulu kirjoissa ja kansissa

Vaikka elämä onkin tämän joulun alla melkoisen kiireistä pienen vauvamme vuoksi, ja olen valmistellut joulua tavallistakin vähemmän, niin joulukirjojen nautiskelusta en ole kuitenkaan kokonaan luopunut. Olen selaillut niitä, tunnelmoinut ja painanut asioita mieleen myöhempää ja ehkä kiireettömämpää aikaa silmällä pitäen ja joitain ohjeita myös kirjoittanut ylös. Bonnierin kustantamasta Suuresta joulukirjasta (parhaat jouluideat 2013) aion ainakin kokeilla Kaneli-porkkanajäätelöä. Sen tekeminen näyttää ainakin melko helpolta, mutta nähtäväksi jää, uppoaako herkku myös poikaseemme. Ehkä jätän etukäteen mainitsematta ainakin tuon porkkanan. Poikasemme kun on melkoisen ennakkoluuloinen ruokien suhteen. Tein jokin aika sitten taas kasvissosekeittoa, joka on yksi koko perheen suosikkiruoka, mutta tällä kertaa sujautin siihen vähän oudompaa maustetta. Odotin jännittyneenä mitä perhe sanoisi ja kun isi ja poikanen yhteen ääneen lausuivat sanat ”äiti on onnistunut”, niin uskalsin paljastaa ripotelleeni sopan sekaan tällä kertaa pikkuriikkisen merilevärouhetta. Poikanen totesi: ”Apua, mä maistoin sitä kuitenkin”, mutta näytti olevan jopa salaa vähän tyytyväinen. Suuressa joulukirjassa on helppoja ja kivoja ideoita niin askarteluun, koristeluun kuin ruoan ja herkkujenkin tekemiseen. Ohjeita ja ideoita on sopivasti moneen eri makuun ja tyyliin, joskin minua ilahdutti erityisesti luonnonläheiset jutut. Pitäisi vaan enemmän muistaa keräillä sopivia materiaaleja metsästä ja pihasta jo syksyllä. Toisaalta nytkin niitä vielä löytäisi kun maassa ei ole taas juuri tietoakaan lumesta. Tekemästämme lumiukostakin vain pieni nökönen jäljellä ja porkkana, joka ei ole kelvannut edes pihassamme juokseville jäniksille.

Varsin erilainen joulukirja on Sanna Hytin toimittama ja Minna Immosen herkästi kuvittama kirja Lumi hiljaa leijailee, sanoja jouluisiin hetkiin. Sieltä löytyy niin tuttuja kuin vähän tuntemattomampiakin jouluisia runoja, lauluja ja tarinoita.

Kirjassa on monia kauniita juttuja, mutta yksi omista suosikeistani on Hannele Huovin runo Aamulaulu ennen joulua:

”Tunturi tähyää järven jäätä, pakkasen parta hilisee,

salaisessa hämärässä tonttujen kellot kilisee.

Pikkuinen kelkka, pikkuinen käärö,

käärössä pikkuinen uni; vielä voi painaa silmänsä kiinni,

vielä on sinistä lumi.”

Tiina Laukkasen ja Katja Ravin kirja Tervetuloa joulu esittelee kolme joulukotia, joita katsellessa voi vain huokailla kuinka ihania sisustusideoita niissä on ja tunnelmaa luodaan monin eri tavoin. Kirjaan on ripoteltu myös sopivasti ruoka- ja juomaohjeita, joista ehdottomasti ainakin muutamaa aion kokeilla.

Karin Lindroosin ja Kajsa Wikmanin kirja Jouluiloa kierrätysmateriaaleista on erinomainen osoitus siitä, mitä kaikkea vanhasta, jo kertaalleen palvelleesta materiaalista voi vielä tehdä kunhan vain käyttää luovuutta ja osaa katsoa esineitä uusin silmin. Tykkään itse käydä kirpputoreilla, mutta näin luova en kyllä vielä osaa niissäkään olla. Pitäisi osata nähdä esineet ja kankaat uusin silmin ja jo valmiina uusina tuotteina, niin uskaltaisi enemmän ostella kaikenlaista. Kun pelkona on se, että tavarat tai kankaat jäävät vain kaappeihin lojumaan, olen usein jättänyt jotain suosiolla ostamatta. Joku muu kyllä olisi taikonut materiaaleista vaikka mitä. Tästä kirjasta sain kuitenkin niin voimakkaan inspiraation, että teimme vauvelillemme oman tonttulakin vanhasta yöpaidasta (punavalkopilkullinen, ks. kuva) yhteistuumin poikasen kanssa. Minä ohjasin ja poikanen painoi ompelukoneen poljinta. Hieno tuli ja käytettiinkin sitä heti yksissä pikkujouluissa. Ja kun yöpaitaa jäi vielä jäljelle, niin saipa poikanen myös itselleen samanlaisen.

Tässä vielä tarkempia tietoja täksi jouluksi lainaamistani kirjoista:

Ravnholt, Charlotte (toim.): Suuri Joulukirja: parhaat jouluideat 2013. 2013

Hytti, Sanna (toim.) ja Immonen, Minna (kuv.): Lumi hiljaa leijailee: sanoja jouluisiin hetkiin. 2012

Laukkanen, Tiina ja Ravi, Katja: Tervetuloa joulu:  kolme tunnelmallista joulukotia. 2012

Lindroos, Karin ja Wikman, Kajsa: Jouluiloa kierrätysmateriaaleista. 2013

 

 

Loput luukut, 22., 23. ja 24. luukku

Loput luukut tulevat tässä. Yhteen niputettuna. Niin paljon touhua on riittänyt joulunaluspäivinä, että on ollut täysi mahdottomuus kirjata mitään ylös. Aika tyytyväinen pitää kuitenkin itseensä olla - melkein joka päivä pysyin aikataulussa näiden joulukuun kirjoitusten suhteen. Nyt palaan takaisin normaaliin päiväjärjestykseen ja tekstejä tulee yksi tai kaksi viikossa... miten nyt sattuu ehtimään ja mitä kaikkea luetaankin!

Tässä viime päivien luetut kirjat:

Mummolamatkalle mukaan otettiin sekä Eve Tharletin Leon joulu että Vicki Wongin ja Michael C. Murphyn (Meomi) Oktonautit ja suuri aaveriutta. Oktonautit on yksi poikasen lemppariohjelma tv:ssä ja olikin iloinen yllätys että sellainen löytyi kirjana myös kirjastosta jokin aika sitten. Leon joulu on jollain tavalla kantaaottava kirja tai ainakin minä sen sellaisena näin. Jossain mielessä synkkä ja hyvin tähänkin aikaan sopiva, vaikka kirja on ilmestynyt jo vuonna 1990. Kirjassa joulupukin apulainen Leo rakentelee lapsille leluja ja tavaroita joululahjoiksi ja vaikka koskaan aiemmin ei olekaan käynyt niin, että Leo olisi töidensä kanssa myöhässä, niin tällä kertaa niin tapahtuu. Leo on väsynyt, masentunut ja turhautunut jopa niin paljon, että tarvittavien materiaalien loppuessa, hän käy läheisessä kaupungissa varastamassa viiksikarvoja ja partakarvoja kaupungin asukkailta. Tarkoitus on toki hyvä, mutta keinot väärät. Tämän kohdan perusteella odotinkin kirjassa tulevan vielä jotain kauheampaa, mutta onneksi loppu on kuitenkin jotakuinkin onnellinen. Leo pääsee vihdoin joulun jälkeen nukkumaan ja keräämään voimia seuraavaan vuoteen. Tätä kirjaa voisin suositella ainakin kaikille sellaisille, joiden on töissään vaikea sanoa EI, ja jotka meinaavat väsähtää töiden paljouteen. Toivottavasti Leollekin palkataan reipas apulainen seuraavaksi vuodeksi, jotta samanlainen uupumus ei pääse häntä enää seuraavana vuonna yllättämään.

Oktonautit ja suuri aaveriutta -kirja on taattua oktonauttikamaa heille, ketkä ovat tv:stä niitä katselleet ja kaavakin on ihan sama kuin tv:ssä. Oktonautit kohtaavat jonkin ongelman, jonka he ratkaisevat ja kaikki päättyy hyvin ja onnellisesti. Kuvitus kirjassa on myös hienon värikäs ja raikas ja vaikka kirja nyt ei mitenkään erityisesti lastenkirjallisuuskenttää mullistakaan, on se varsin mukava ajanviete- ja iltasatukirja viisivuotiaalle. Toisaalta Oktonautit ovat myös opettavaisia. Minä ja poikanen olemme oppineet sieltä ainakin sen, että maailman suurin kala on Valashai ja se on bussin kokoinen. Ei ihan vähäpätöinen tieto tuokaan!

Amy Krouse Rosenthalin kirjoittama ja Jen Coracen kuvittama Hemmo Herne oli hauska. Vaikka tarina on lyhyt ja kuvat yksinkertaisia, niin kirja oli ihana niin äidin kuin pojankin mielestä. Luettiin se samana päivänä kahteen kertaan. Pojan toiveesta. Meidän perheeseen kirja sopi kuin tilauksesta, koska viime aikoina poikasella on ollut syömisen kanssa vähän ongelmia samaan tapaan kuin Hemmolla. Ja kirjassa juttu on käännetty hauskasti päälaelleen. Hemmo ei halua syödä ruokaansa eli karkkeja, mutta ellei syö, ei voi saada jälkiruokaakaan. Ja mitäs tuo jälkiruoka sitten onkaan...

Sally Grindleyn ja Jo Brownin Nalle-etsivät -sarja ei ole ollut meille tuttu aiemmin, mutta nyt luettiin siitä kirja Kummitusjuna. Hauskaa, että "dekkareita" on myös kuvakirjoina ja vaikka tarinassa nyt ei huimia juonenkäänteitä ehdi ollakaan, niin mukava tuttavuus kuitenkin. Meillä on kirjastosta lainattuna myös toinen osa tähän. Varmaan luetaan pikapuoliin sekin.

Peppi Pitkätossu -kirja saatiin myös loppuun. Olen iloisesti yllättynyt, että poikasen mielenkiinto jaksaa pysyä vireillä, vaikka luetaan jo melko pitkiäkin kirjoja ja lukeminen kestää useita päiviä (ehkä jopa viikkoja välillä...). Se monipuolistaa paljon kirjavalikoimaa ja kuvakirjojen lisäksi yleensä nykyisin lainaankin vähintään yhden pidemmän kirjan. Viime aikoina ne ovat olleet Risto Räppääjiä, Heinähattuja ja Vilttitossuja sekä nyt ihan viimeisimpänä näitä Peppi Pitkätossuja. Pikapuoliin täytyy tarjota poikaselle myös Pekka Töpöhäntiä. Niistä tykkäsin pienenä itse kovasti. Taisin lukea niitä kyllä vasta sitten kun itse jo osasin lukea.

Saatettiin me näinä joulunaluspäivinä muutakin lukea, mutta nämä nyt jäivät päällimmäisenä mieleen. Oikein hyvää joulua ihan jokaiselle!

Kahdeskymmenesensimmäinen luukku

Tänään ei paljon olekaan kertomista. Päivässä riitti niin paljon muuta touhua, että lukemaan ei juurikaan ennätetty. Aamusella luettiin pieni pätkä eilen aloittamaamme Koiramäen talvea ja iltasaduksi isi luki vähän matkaa Peppi Pitkätossua. Huomenna matkataan mummolaan, mutta palataan kyllä jo aatoksi takaisin kotiin. Muutama kirja pakataan varmaan mukaankin, vaikka mummolastakin yleensä lukemista löytyy.