Kreetta Onkeli

Jokin aika sitten nappasin kirjastosta mukaani Kreetta Onkelin tänä vuonna ilmestyneen kirjan Poika, joka menetti muistinsa. Lainasin sen ihan vaan itselleni, koska ajattelin, että poikani ei sitä välttämättä vielä jaksaisi kuunnella. Sen verran tärkeitä kuvat vielä viisivuotiaalleni ovat. Kirja oli mielestäni aivan ihana. Mieletön tarina ja hienosti kirjoitettu. Se antoi myös paljon ajattelemisen aihetta. Millaisia me ihmiset oikeasti olemme? Miten toisistamme ajattelemme? Jääkö joihinkin ihmisiin kokonaan tutustumatta ensivaikutelman perusteella, vaikka suhteesta voisi syntyä vaikka kuinka syvä ja hieno? Kuinka paljon tutustumista rajoittaa se, että toinen on köyhä ja toinen rikkaampi ja näillä ryhmillä jo asuinympäristöt ovat välillä kovinkin etäällä toisistaan, varsinkin suuremmissa kaupungeissa. Kirja oli yhtä tunteiden vuoristorataa ja sai minut miettimään mm. sitä, jos omalle pojalle kävisi kuin kirjan Artolle. Omallakin naperolla kun tuo mielikuvitus laukkaa välillä melkoisesti ja muutenkin hän on luonteeltaan vähän sellainen hidas viipyilijä, joka saattaa jäädä miettimään omiaan kesken muun tekemisen.

Kreetta Onkelin kirjoja en olekaan itse asiassa lukenut sitten Ilosen talon, mutta tästä Finlandia Junior –palkinnonkin voittajasta ilahduin niin kovasti, että lainasin saman tien Onkelin toisenkin uutuuskirjan Ahmattien yö, kekriseikkailu. Pakko tunnustaa, että minullekin Kekri on tutumpi Halloweenina, kiitos tehokkaan jenkkimarkkinoinnin. Onkelin kirjan myötä Kekri tuli kuitenkin edes vähän tutummaksi ja onhan se kiinnostava osa kansanperinnettä. Mietin, että minkälaista oikeasti olisi, jos jo edesmenneet sukulaisensa voisi kerran vuodessa kutsua kylään. Keitä kutsuisin ja ketkä jättäisin kutsumatta? Tai uskaltaisiko sitä ketään edes kutsumatta jättää, voisi muuten käydä huonosti. Mainion kuvituksen kirjaan on tehnyt Jussi Kaakinen ja luulenpa, että ilman tätä hienoa kuvitusta kirja ei olisi ollenkaan niin mukaansatempaava. Paitsi että siinä on hienot ja tunnelmaan sopivat värikuvasivut, on lähes jokaiselle sivulle ripoteltu sinne tänne mukavia kuvayllätyksiä. Muutenkin kirja oli mielettömän raikas ja erilainen kuin mitä olen pitkään aikaan lukenut. Eikä varmaan edes tarvitse mainita kuka kirjan henkilöistä on suosikkini – mummo, Ehdottomasti! Ja jo näistä kahdesta Kreetta Onkelin kirjasta käy hyvin selväksi se, kuinka monipuolinen kirjailija Onkeli on. Molemmissa tunnelmat ovat niin uskottavia, että mahtaakohan sitä ensi syksynä Kekrin aikaan uskaltautua ulos ollenkaan?