9.3.2014

Eppu Nuotio – Sekuntiviisaripoika

Oih, liki kuukausi on vierähtänyt siitä, kun viimeksi olen päivittänyt blogiani. Varmasti nyt kevätkiireiden aikaan täällä onkin vähän hiljaisempaa. Mutta toivottavasti näin hiljaista ei kovin usein kuitenkaan. Kirjat kuluvat käsissä ihan joka päivä, joten kyllä niistä sitten juttua tännekin taas tulee. Ja ehkä pikku hiljaa enemmän myös siitä, mitä äiti itse lukee... ihan itselleen vain.

Sain juuri luettua Eppu Nuotion kirjan Sekuntiviisaripoika. Kirja sai minut alussa voimaan lähes pahoin, niin pahalta ihmiseltä Merevän pormestari Alfons Tyyber minusta tuntui. Pienen Moun kohtalo tuntui aivan liian pahalta. Kirja oli niin todenmukainen, että pystyin hyvin kuvittelemaan pienen vauvan turvattomuuden. Kirja sai ajatukset kaikista niistä kamalista lapsikohtaloista palaamaan mieleen, joita kaiken aikaa tapahtuu myös oikeassa elämässä. Vaikka kirja saikin aikaan voimakkaita inhoreaktioita, en hetkeäkään silti miettinyt, että jättäisin kirjan kesken. Eppu Nuotion teksti on niin hienoa ja koukuttavaa, että totta kai halusin tietää miten tarina etenee ja päättyy. Kirjailijan luomat hahmot ovat uskomattomia ja lähes todenmukaiset henkilöt on upeasti yhdistetty satumaailman olentoihin. Vähän kuin Tove Jansson Muumeissa.

Kirjastoihmisenä kuvaukset Merevän kirjastosta ja kirjastonhoitaja Marlei Malettasta kiehtoivat erityisesti.

”Keskellä kirjastoa oli lumottu kirjatarha, jossa eriväriset kukat kukkivat aina kirjatarhaan tuotujen kirjojen ja niissä olevien tarinoiden mukaan. Kun Marlei vei kirjatarhaan murheellisten kertomusten kokoelman, kaikki kirjatarhan kukat hehkuivat syvää, välkehtivää mustaa…”

”Lento- ja lepohuone oli täynnä riippumattoja. Niitä oli kymmeniä, ellei peräti satoja. Suuria ja pieniä, matalalla ja korkealla. Kun riippumattoon kävi pitkälleen, ojentautui seinästä hiljainen hyllykäsivarsi. Siitä saattoi poimia juuri siihen hetkeen sopivan kirjan luettavakseen…”

”Katonrajassa olevassa lasihuoneessa oli vain pulleita, turkoosinsinisiä ilmapatjoja, joiden taskuihin oli kätketty kirjoja. Kun ilmapatjalle kävi makaamaan, se nousi irti kirjaston katosta ja leijaili hiljaa lasikuvun alla, tähtien seassa.”

Olisihan se ihanaa jos omankin kotikunnan kirjastossa olisi noin ihania tiloja ja huoneita. Pahaa vain pelkään, että mikäli siellä tuollaista olisi, kirjastoreissut voisivat kestää aika paljon pidempään. Ja nykyisissäkin, varsin tavanomaisissa kirjastotiloissa viihdymme usein melkoisen pitkään.

Kirjan vastakkainasettelu hyvän ja pahan taistelusta, ahneudesta sekä kaiken kestävästä ystävyydestä ovat hienoja ja ajankohtaisia teemoja ja ne kantavat kirjan alusta loppuun saakka.

3 kommenttia:

  1. Oi miten hienoa, että joku vielä löytää noin vanhan kirjan. Ja kyllä, se on julma tarina, hirveä tarina lapsen kiusaamisesta ja petoksesta. Mutta myös ystävyyden ja hyvyyden voimasta. Kiitos!

    VastaaPoista
  2. En edes ajatellut, että se olisi mitenkään vanha - piti ihan tarkistaa, että kuinka vanha. Mutta kyllä, nykyisin kirjat vanhenevat niin nopeasti. Onneksi kirjat ovat täynnä toinen toistaan ihanampia kirjoja. Niitä, joita ei enää kirjakaupoista löydä.

    Mutta, kiitos itsellesi. Tästä ja kaikista muistakin kirjoistasi, joista olen saanut paljon iloa, lohtua ja ajattelemisen aihetta.

    VastaaPoista
  3. ... siis kirjastot ovat täynnä...

    VastaaPoista